Added Checkout

Ismo Alanko - Kolmannesvuosisata taiteilijaelämää

December 11, 2013

Tästä työtarjouksesta ei yksinkertaisesti voinut kieltäytyä.

Syksyllä 2013 minulle tarjottiin kitarateknikon töitä Ismo Alangon juhlakiertueella. Hän oli minulle tuttu parin vuoden takaiselta Sielun Veljien kiertueelta mutta mikä parasta, Ismon bändissä soittaisi tällä kiertueella kitaraa legendaarisen maineen itselleen kerännyt Jussi Jaakonaho.

En ollut koskaan tavannut Jussia, tai tiennyt hänen soitostaan juuri mitään muuta kuin, että hän oli äärimmäisen arvostettu kitaristi. Huomasin, että pesti kiinnosti minua ylitse kaiken. Tässä olisi elämäni tilaisuus päästä jyvälle mistä tässä kaverissa olisi kyse. Kiertue tarjoaisi minulle mahdollisuuden tutustua Jussin soittoon ja laitteistoon perinpohjaisesti ja ottaisin askeleen kohti tuota hieman jopa pelkäämääni sounfihifistelijöiden salakerhoa.

Kaiken kukkuraksi Ismo Alanko soittaisi juhlakiertueellaan kappaleita koko uraltaan. Siekkarien kiertueella konsepti oli rajattu yhteen bändiin, mutta tällä kertaa tämän maamme kansallisikonin sävellysten aikahaarukka kattaisi likimain koko elämäni, joten luvassa olisi epäilemättä mielenkiintoinen kokemus. Tätä kirjoittaessani on kuitenkin vielä mahdoton sanoa mitä seuraava kuukausi tuo tullessaan...


8.11. Hämeenlinna, Verkatehdas

Kiertueen avauskeikalla tehdään parin päivän hommat kertarysäyksellä. Aamu on varattu tuotannon kasaan laittamiselle ja iltapäivä bändin soundcheckille, mikä tulee tarpeen sillä minulla ei ole vielä varmuutta edes soittajien sijainnista lavalla.

Jos Suomesta pitäisi valita kiertueen aloituspaikka, joka palvelee tarkoitusta parhaiten, olisi se Verkatehdas. Vaikka salia on hehkutettu kiusaksi asti, on se silti jokaisen ylilauseen veroinen. Henkilökuntaa myöten paikka henkii varmuutta onnistumisesta ja stressittömästä päivästä.

Paikan päällä näen bändin caset ja tulevan työasemani ensimmäistä kertaa. Ehdin myös vaihtamaan muutaman sanan bändin muusikoiden soittajien kanssa, myöskin ensimmäistä kertaa. Täyden huomioni vie kuitenkin Santtu Sipilän minulle tuoma Pelicase-laukkuun pakattu espresso-kone. Kun bussikuski Peter Varoma ojentaa vielä paketillisen kahvia on päivä jo melkein voitettu. Haalin vielä sixpackillisen kivennäisvettä laariini, ja päivän työt voivat alkaa.

Kiertueen aloituksen haastavin osa on täydellinen tietämättömyys kaikkien mahdollisten laitteiden sijainnista, tai siitä miten ne kytketään. Ilokseni huomaan, saavani paketin pala palalta haltuun.

Backline rakentuu vauhdilla. Bändillä on rutiinia, ja se näkyy. Kosketinsoittimien takana olevan Fenderin Super Reverbin kaiussa on ongelmia. Vika löytyy kanavanvaihtajasta, jonka saan kuntoon.

Kofeiinitasapainon optimoimisen jälkeen päähuomioni kiinnittyy Ismo Alangon kitaroihin ja vahvistimiin. Ismolla on kiertueella käytössään kaksi Teleä, Gibson 330 ja kaksi akustista kitaraa (Gibson ja Martin). Kaksi näistä oli käynyt luonani ennakkohuollossa, kolmeen vaihdoin kielet paikan päällä. Puhtaalta pöydältä on hyvä lähteä. 

Ismon vahvistin on Siekkari-rundilta tuttu Swart. Signaali jaetaan Lehlen 3@1 -vaihtajan läpi Mad Professorin Little Green Wonder -overdrivelle ja siitä vahvistimelle. Virtalähde on Voodoo Labin ISO 5. Tutulla maaperällä siis mennään. 

Eniten odottamani laitekokonaisuus löytyy lavan oikealta laidalta. Jussi Jaakonaho on epäilemättä yksi Suomen parhaita kitaristeja. Hän on myös tunnettu hyvästä maustaan laitteiston ja soundin suhteen. Jussi on kiitettävän omatoiminen ja hoitaa oman tonttinsa kunnialla kasaan. Toivon, että ehtisin puimaan vielä soundiasioita Jussin kanssa, mutta soundihifistely saa nyt odottaa muiden kiireiden edeltä.

Bändi tekee pitkän soundcheckin ja käy illan ohjelmistoa läpi. Myös Jukka Orma on mukana tänään ja koska illan jokainen kitaristi soittaa räätälöidyllä kieliseteillä, plärään niitä läpi hyvän tovin. Samalla teen memon kielten paksuuksista.

Keikan ensimmäinen osa on pitkälti akustinen. Biisejä löytyy monilta eri vuosikymmeniltä ja huomaan kuinka oma elämäni vilisee silmissä. Sanonta "soundtrack of my life" kuvaa hyvin tätä kiertuetta. Tuntuu, että Ismolta löytyy jokaiseen oman elämänvaiheeseen tunnari.

Matka nuoresta rokkiin tutustuvasta pojanklopista pilvenhuuruiseksi stoner-rokkariksi ja siitä kypsyvästä vasemmistoromantikosta aikuistuvaksi perheelliseksi yrittäjäksi on ollut pitkä tie. Samalla Ismon sanoitusten ajankohtaisuus ja ajattomuus nousevat etusijalle. On riipaisevaa kuunnella kappale "Kun Suomi Putos Puusta" vuonna 2013.


Illan keikan toisella puoliskolla pistetään isompi vaihde silmään, ja lavalla alkaa tapahtua. Jukka Orma vierailee muutamassa biisissä, laitteisto on tuttua Siekkari-rundilta. Kuten tuolloin, ilmassa on vaaran makua ja muistot palaavat mieleeni. Kitarakin on vanha tuttu. 

Biisilistan dramaturgia toimii, melkoinen suoritus koko bändiltä. Teknisesti keikka menee myös hienosti ja illalla trailerin ollessa kiinni tuntuu uskomattomalta, että noin 20 tuntia sitten oltiin vielä täysin alkutekijöissä.


10.11. Kuopio, Musiikkikeskus

Toisena päivänä kaikki rakentuu nopeasti ja aikaa jää jo laitteiston tsekkaamiseen. Kosketinsoittaja Juho Viljasen Space Echo oli jumittanut eilen. Jussi Jaakonaho paljastautuu osaavaksi laitteen huoltajaksi, joten otamme tästä itsellemme projektin. Saan häneltä oppia laitteen saloista ja putsaamme aikamoisen määrän töhnää koneesta pois.

Oma espressokone työmaailmassa tuo varmuutta päivään. Hötkyillä ei tarvitse suuntaan tai toiseen ja kun asiaa pohtii, ei päivä eroa suurestikaan normirutiineistani. Kolvi on kuumana, espressokeitin puksuttaa ja kivennäisvesi soljuu kurkusta alas. Kitarakamoista saa jutella, on lämmintä ja puhdasta. Ajat ovat muuttuneet, sillä toista oli katurock-bändin matkassa Englannin hikisillä klubeilla. 

Tänään paikalla on Hassisen Kone, eli Harri ja Jussi Kinnunen. Kyseessä on mahtava parivaljakko. Yleisö on täysin pähkinöinä kun "Levottomat Jalat", "Oikeus On Voittanut Taas" ja "Rappiolla" soivat. Taas oma elämä vilkkuu silmissä, 9-vuotiaalle Hasssinen Kone oli pihan "isojen jätkien" musaa. Tänään on etuoikeus olla paikalla ja palata aikaan jota ei koskaan ehtinyt elää.

Loppukeikasta vauhti ja intensiteetti kasvaa. Lämpötila nousee salissa. Vaskisoittimien ja kitaroiden vireet elävät. Ironista kyllä, missaan puuhaillessani Ismon akustisen cuen, sillä hän oli unohtanut kertoa minulle päivittäisessä palaverissamme, että Ismo soittaa akustista kappaleessa "Extaasiin". En näin ollen ollut merkinnyt sitä listaani. Olen takahuoneessa muina miehinä viikkaamassa taustakangasta läjään ja käyn kappaleiden välissä rutiininomaisesti tsekkaamassa, onko kaikki OK. Ei ollut.

Pari juoksuaskelta ja kitara lavalle, eikä artisti ollut moksiskaan. Sattuuhan noita. Kuin jatkumona tälle, Jussi kompuroi hieman kitaransa kanssa ja saa akustisensa elektroniikan pimeäksi. Nyt Jussi soittaa samaisella Ismon akustisella kitaralla keikan loppuun. Hauskaa kyllä, äsken kitara oli jo miltei trailerissa, nyt sillä soitetaan enemmän kuin koskaan. 

Keikka kulminoituu "Taiteilijaelämää"-kappaleeseen jonka aikana etsin vielä vikaa Jussin akustisesta kitarasta kuunteluvahvistimen avulla. Paskana on. Pelkkää rätinää. Kitara pakataan vaultteihin odottamaan tarkempaa diagnoosia ensi perjantaille, jolloin kiertue jatkuu Lahdessa.

Matka on alkanut, emmekä varmastikaan selviä haavereitta. Keikkakalenteri on täynnä joulukuulle asti. 



15.11. Lahti, Sibeliustalo

Miksi kaikki kitarakamat tuntuvat hajoavan juuri silloin kun ollaan herkimmässä mahdollisessa ympäristössä, ja kun paikalla on yhtyeen managerin lisäksi oma puoliso, johon luonnollisesti haluaisi tehdä osaamisellaan vaikutuksen?

Sibelius on nimi, joka puhuttelee kaikkia. Kun suurmiehen kunniaksi rakennetaan musiikkitalo, on myös paikassa oltava jotain maagista. Ja näin onkin. Talo henkii arvokkuutta, ja etenkin seurueen klassisen koulutuksen saaneet soittajat tuntuvat olevan keikkapaikasta mielissään. Niin minäkin. Rupattelemme päivän mittaan Jean Sibeliuksen musiikin lisäksi J.S. Bachin sellosarjoista. Samalla soittajien monipuolisuus käy selkeästi ilmi. Joakim Bergholm ja Juho soittavat etydejä kilpaa, ja piristävät kaikkien päivää.

Myös saliin valuva yleisö tuo iltaan hienovaraisuuden tuntua. Konserttisaliin laitetaan aina vähän parempaa päälle, ja päivittelen ylläni olevia elämää nähneitä reisitaskuhousuja. Pitäisiköhän tässä itsekin pukeutua tyylikkäämmin? Tänään ollaan selkeästi luomassa jotain elämää suurempaa kokemusta. Virhemarginaali tuntuu pienemmältä kuin koskaan. Meneehän tänään kaikki kunnialla, meneehän?

1. Setti

Ensimmäinen setti alkaa rauhallisesti, jopa uneliaasti. Bändi soittaa hienosti ja Ismo laulaa komeasti. Kaikki pelaa mallikkaasti. Tuntuu, että jokainen henkäyskin kuuluu salissa, joten keskityn lähinnä paikalla pysyttelemiseen, etten hötkyilisi hermostuneesti lavan sivussa.

Valmistelen akustista kitaraa ”Rakkaudesta”-kappaletta varten ja laitan Capon ensimmäiselle nauhalle. Viritän kitaran ja soitan sitä vielä kuunteluvahvistimen läpi. Hienosti soi. Avoin A-sointu ja kaksi vapaana soivaa yläkieltä resonoivat toivotusti. Kaikki sujuu kun tanssi, ja alan valmistautua kitaran luovuttamiseen artistille.

Silloin vieressäni seisova monitorimiksaaja Santtu Sipilä ilmoittaa hätääntyneenä, että kanavasta kuuluu häiriöääniä. Tarkistan lähettimen ja varmistan, että se on MUTE-tilassa. Kuulen vian, mutta en tiedä mistä se johtuu. Kytken kitaran lähettimen päälle, ja kuulen sen edelleen. Jokin sisälläni sanoo, ettei vika ole kitarassa, vaan jossain muualla.

Edellinen kappale loppuu, ja minun täytyy ojentaa kitara Ismolle. Kanava rätisee edelleen. Kokeilen vaistonvaraisesti langattoman lähettimen liittimiä, kitaran jakkia ja riennän hakemaan varajohtoa. Nyt kitara yllättäen toimiikin, ja yleisö taputtaa. Sitten rätinä alkaa taas, ja kaikki ihmettelevät mitä tapahtuu. Ismo alkaa silmin nähden tuskastua. Kytken kitaran johdolla suoraan DI-boksiin. Koko tämän ajan Ismo on soittanut kappaleen kitaraintroa. Nyt signaali on puhdas, ja yleisö taputtaa taas.

Vaikka oma pulssini pysyy tasaisena, on keskittymiskykyni koetuksella. Jos pääjohtajan kitara pätkii konserttisalissa, voidaan sanoa, että se jättää jälkensä illan dramaturgiaan. Samalla herkän teknikon psyyke on koetuksella. Loppusetti menee kuin sumussa, ja on välitauon aika.

Väliaika

Kokeilen kitaraa ja huomaan, että pedaalilaudassa olevan virittimen input-jakki on löysällä. Se aiheuttaa pientä pauketta siihen koskiessa. Kiristän ja putsaan jakin. Virittimestä DI-boksille lähtevä George L -johto on seuraava epäilyksen aiheeni. Sekin pitää melua koskettaessa. Muistan kuulleeni pienen paukahduksen ja häiriöäänen keikan alkupuolella. Olisiko joku soittaja polkaissut virittimen ohi, jolloin George L -liitäntä olisi joutunut rasitukselle? Paha sanoa. Vaihdan tämänkin johdon. Tarkistan vielä langattomasta vastaanottimesta lähtevän johtoviuhkan. Kaikki tuntuu pelaavan mallikkaasti.

2. setti

Toinen setti alkaa, ja kahden koskettimillla soitetun kappaleen jälkeen Ismo ottaa taas akustisen käteensä. Kaikki tuntuvat pidättävän hengitystään. Tuoreessa muistissa on keväällä sattunut ”tapaturma”, jolloin samaisesta akustisesta kitarasta katkesi kaula.

Akustinen toimii langattoman kanssa virheettä, ja kaikki tuntuvat huokaisevan helpotuksesta. Uuden levyn menevä kakkosraita ”Aina nuori” polkaistaan käyntiin, ja tuntuu siltä, että ilta lähtee ensimmäistä kertaa lentoon. Ai niin, tässähän oltiin rokkikeikalla!

Mielessäni pyörivät vielä edellisen setin tapahtumat ja yritän kaikin keinoin pitää fokukseni nykyhetkessä. Ajattelen: ”Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Oliko kitaran pätkiminen minun vikani?” Mieli ei tunnu hiljentyvän millään ja mantraan itselleni: ”Älä murehdi mennyttä vaan pysy hetkessä.”

Jos vastaava välikohtaus tapahtuisi tutummassa ympäristössä hikisellä rockklubilla, ei tapahtuneessa olisi mitään ihmeellistä. Tänään tuntuu siltä, että Sibelius katselee minua olkani yli ja koko klassisen maailman nollatoleranssi virheisiin käristää minua suurennuslasinsa alla.

Koettaessani hiljentää mieltäni katselen lavan tapahtumia kuin sumuverhon takaa. Yhtäkkiä Jussi viittoilee minulle: Jazzmasterista on katkennut kieli. Adrenaliiniruiskaus palauttaa minut kertaheitolla tähän hetkeen. Otan varakitaran telineestä ja ojennan sen Jussille. Vaihdan Jazzmasteriin kielen, vieläpä suhteellisen nopeasti. Jussi saa kitaransa takaisin hyvässä vireessä seuraavaan kappaleen alkuun ja homma jatkuu.

Ihminen tarvitsee onnistumisia, ja yksikin positiivinen asia kumoaa helposti juuri tapahtuneen negatiivisen asian. Nyt ollaan ikään kuin nollilla. 

Seuraavaksi Ismo ottaa käteensä Telecasterin ”Oikeus On Voittanut Taas” -kappaleeseen. Tällä kertaa Santtu viittoilee minulle, että kitara tulee konsoliin liian hiljaa. Ismo on huomannut saman ja varmistaa vuosien rutiinilla, että kaikki kitaran säätimet ovat täysillä auki. Ei auta kuin mennä lavalle pedaalilaudan ääreen tarkistamaan tilanne. ”Vika” löytyy nopeasti. Mad Professorin Little Green Wonder -volumepotikka on kääntynyt jossain vaiheessa. Nostan sen normaalille tasolle. Tässä välissä Santtu on ehtinyt jo nostaa kitaran gainia, ja se tulee korvamonitoreihin hetken ajan huumaavan kovalla tasolla. Santtu reagoi muutokseen nopeasti, ja kitaran oikea balanssi löytyy taas.

Palaan työpaikalleni, ja mieleni alkaa taas kuljettamaan minua pois nykyhetkestä. ”Missähän vaiheessa tuo volumepotikka oli kääntynyt?” Soundcheckissä sen asento oli tsekattu tarkasti. ”Menikö se akustisen piuhaa ronklatessa? Muistinko tarkistaa sen asennon väliajalla?” Mielen syyttävä sormi osoittaa jälleen nuorta kitarateknikkoanne. Fokus on kateissa, ja hilaan sitä nykyhetkeen väkipakolla.

Klassisesta pedagogiasta tuttu kappaleen hyräily toimii aina ja "Rappiolla" -kappale pyyhkii tapahtuneet historiaan. Mieli hiljenee, ja nykyhetki löytyy taas. Hyvä niin, sillä läsnäololle on pian taas käyttöä.



Encore

”On mulla unelma” -kappaleessa tuntuu, että Jussin soundi muuttuu hetki hetkeltä rupisemmaksi. Ajattelen hetken, että Jussi höystää soittoaan jollain spesiaalifuzzilla, mutta vähitellen soundi menee koko ajan ohuemmaksi ja ohuemmaksi.

Jussi soittaa kiertueella kahdella Gibsonin vahvistimella. Niistä toinen on suunnattu hänelle lavakuuntelua varten ja toinen mikitetty saliin miksaajaa varten. On selvää, että jotain on pielessä. Menen Jussin luo, ja alamme selvittää missä vika on. Tutkin ensimmäiseksi pedaalilaudan kriittisimmät liittimet, ei tulosta. Jussi pysyy rauhallisena, ja vaihdamme kahden vahvistimen johdot päittäin. Ei soundia. Styrkkari paskana! Riennän kitaramaailmaani hakemaan varavahvistinta ja suoritan historian nopeimman combocasen avauksen. Tuon kolmannen Gibsonin lavalle, ja keräännymme kuin herhiläiset Jussin kitaramaailman ympärille.

Minä asetan vahvistimen paikoilleen, Santtu vaihtaa mikin, Jussi kytkee signaalin, sitten sähköt ja se soi! Kaikki palaavat paikoilleen monitoroimaan tapahtunutta. ”Peltirumpu”-kappaleen intro on soinut koko ajan taustalla. Nyt biisi pääsee käyntiin toden teolla, ja keikka lähenee kliimaksiaan.

Toinen Encore

”Mitähän vielä?” kysyn mielessäni. Santtu heittää lakonisesti, ”ettei meillä varmasti ole mitään hätää, koska kaikki on jo kertaalleen hajonnut”. ”Jää nähtäväksi”, totean itselleni. Taas on mieli karkaamassa tapahtuneeseen jäljiltä ja läsnäolo on kateissa. Kitarateknikon pesti ei tosiaankaan käy tylsäksi.

Bändi palaa vielä lavalle soittamaan ”Taitelijaelämää”-kappaleen, joka kirvoittaa yleisöltä raivoisat suosionosoitukset. Loppu hyvin, kuten sanotaan.

Vastoinkäymisestä toipuminen

Helsingin konservatorion kitarapedagogi Juan Antonio Muro kiteytti jo aikoinaan läsnäolon tärkeyden soittaessa. Samat opit pätevät näköjään myös kitarateknikon työssä. Jos huomaat ajattelevasi, että ”tämähän menee hienosti”, virhe on lähempänä kuin huomaatkaan. Vastaavasti jos jäät murehtimaan tekemääsi virhettä, et pysty antamaan kaikkeasi siihen mitä soitat sillä hetkellä. Tai kuten Muro itse asian ilmaisi: 

”Jos olet tehnyt virheen, älä jää sitä pohtimaan tai märehtimään. Kuka olisi täydellinen? Keskity sen sijaan tuottamaan mahdollisimman täydellistä seuraavaa ääntä.”

Kaiken kukkuraksi lähdin Lahden keikan jälkeen Turengin Tonefest-tapahtumaan ja jouduin näin jättämään väliin Tampereen keikan. Se oli kuulemma erinomainen. Paikalla ollut minua tuurannut teknikko oli saanut juotettua Jussin vahvistimesta pamahtaneen vastuksen. Tämä ei ollut ihme, sillä samainen kaveri Tuomas Erikkson on ollut Mad Professorilla töissä. Kaikki siis hyvin, mutta kuten tulisin myöhemmin huomaamaan, minäkään en jää täysin osatta tuon vahvistimen paapomisesta. 

22.11. Jyväskylä, Paviljonki

Ennen tämäniltaista keikkaa lienee paikallaan summata edellisviikonlopun tapahtumat. Keikat tuppaavat unohtumaan sitä mukaa kun uusia tulee ja vanhat poistuvat taka-alalle, ja joskus jopa hyvä niin. 

Lahden tekniset vaikeudet unohtuivat nopeasti Turengin Tonefestissä. Pari päivää kului kuin siivillä pedaalilaudoista keskustellessa. Parasta tapahtumassa oli tavata valmistajia, soittajia ja sähköposteista tuttuja asiakkaitamme, jotka saivat nyt kasvot.

Jätin viime kerralla muutaman cliffhangerin ilmaan. Jussi Jaakonahon vahvistin tuli kuntoon, mutta miten Jussin akustiselle kävi? Lahdessa se oli pelannut moitteetta (yksi niistä harvoista joka tuona iltana toimi), mutta Tampereella se taas muistutti itsestään. Olin tarkistanut jakin, ja se oli moitteeton. Moitteeton sikäli, ettei sitä kannattanut vaihtaa. Runkojakit kuluvat nopeasti ja ovat ehkä haavoittuvaisin osa akustisten soittimien elektroniikkaa. Tavallisen jakin voi aina kiristää, näitä ei. Jos jakki pitää vaihtaa, aina sekään ei johda pysyviin tuloksiin, vaan helpommin maaliin päästään ehkäisemällä kaikenlainen veto liittimeen. Muutama strategisesti sijoitettu klipsi pitää huolen, ettei painava johto aiheuta vetoa jakille ja pitää samalla sen aisoissa. Olimme Jussin kanssa erittäin tyytyväisiä lopputulokseen.

Toinen akustisissa kitaroissa harmaita hiuksia aiheuttava asia on elektroniikka kopan ylälaidassa ja sinne valuva hiki. Patterin kiinnitys on myös tärkeässä roolissa. Jos klipsi löystyy, signaali alkaa pätkiä. Tsekkaan rutiininomaisesti myös Ismon kitaran elektroniikan läpi, ja vetäisen tuttuun tapaan teippiä patterin ympärille.

Jussilla on mukanaan näille keikoilla yllätys. Hänen 40-vuotissyntymäpäivälahjaksi saamansa Noso on tänään mukanamme. Kaverin, joka tuo juuri ”sotien jälkeen” rakennetun soittimen keikoille, täytyy olla tosissaan. Kanteen kiinnitetty kontaktimikki vahvistaa soundin, ja kokeilemme kitaraa soundcheckissä. Vintage- ja kansallisarvostaan huolimatta Noso ei sovellu tähän käyttötarkoitukseen, ja palaamme tuttuun Gibsonin akustiseen.

Jos Jussilla on mukanaan tällainen aarre, mitä hänen muut kitaransa sitten ovat? Vaikka olen puljannut kitaroiden parissa jo muutaman viikon, otan ne vasta nyt suurennuslasin alle. Kyselen Jussilta hieman niiden taustoista, ja vastaukset ovat häkellyttäviä. Alla olevassa listassa kitarat ovat kuvan mukaisessa järjestyksessä.

  • Fender Jazzmaster vm. 1966
  • Gibson Les Paul Jr. vm. 1959
  • Gibson ES-175 vm. 1953
  • Mandoliini, ”tuntematon italialainen”. Juha Lottosen mukaan 1930–40 luvulta.
  • Tres, ainoa ”uusi” kitara. Martinin Mexicossa valmistama soitin on käynyt Juha Lottosen käsien läpi ja soi moitteetta.
  • Gibsonin akustinen J50, vuodelta 1964

Näiden soittimien historiallisuus selittää osaltaan Jussin soundia. Haluan ottaa Jussin laitteiston tehosyyniin, mutta se ei tapahdu vielä tänään.



23.11. Oulu, Madetoja-sali

Tänään paikalla on Tampereella missaamani vierailijakaksikko. Eero "Safka" Pekkonen on legenda ja kaikkien tuntema kosketinsoitinvelho. Hänen kattauksensa on hieno, ja kun herra soittaa soundcheckissä kappaleen ”Levottomat jalat” intron, työt pysähtyvät kuin seinään. Nämä ovat niitä hetkiä elämässä.

Toinen vieras on Riku Mattila. Hänen pedaalikattauksensa on askeettinen ja soundi syntyykin pitkälti vahvistimesta, joka on Fenderin Blackface Twin Reverb.  Miten yksi maamme huipputuottajista sitten soittaa? Dramaturgisesti tehokas ja kappaleen ehdoilla kulkeva kitarointi on juuri sitä, mitä olisin odottanutkin tältä musiikilliselta moniosaajalta.

Tänään huomioni kiinnittyy ensimmäistä kertaa riserille kosketinsoittimien taakse. Muokkaan pyynnöstä hieman multi-instrumentalisti Juho Viljasen pedaalilautaa, ja pääsen kärryille miten hänen signaalireitityksensä kulkee.

Juho soittaa koskettimien ja perkussioiden lisäksi vetopasuunaa, jonka soundia muokataan kahdella mieliefektilläni: Electro Harmonixin Bass Ballsilla ja Octave Multiplexerillä. Signaali syötetään Space Echon kautta Fenderin Super Reverb -vahvistimeen, josta se mikitetään miksaajaa varten. "Extaasiin" kappale esittelee hienosti tätä efektimaailmaa.

Juho Viljanen kertoo jäljittelevänsä efekteillä "vetopasuunan multiphonics -tekniikkaa, jossa torvella lauletaan perusäänen päälle joku sopiva intervalli. Tämä tekniikka on hankala toteuttaa kovaäänisessä rockbändissä."

Lisäksi hänen mukaansa levylle äänitettyjen useiden torviraitojen toisintaminen keikalla sujuu luontevasti oktaaviefekteillä.

“Octave Multiplexer oli kokeilemistani oktaavereista analogisimman kuuloinen ja herkin reagoimaan pasuunan ääneen", Juho kertoo. "Lisäksi EHX Bassballs toi hyvää eloisuutta soundimaailmaan. Bass Ballsissa minua kiehtoi myös pedaalin särötysominaisuus. Eli pointtina kaikessa on ns. elävän kuuloinen efektoitu soundi. Hieman epävarmasti toimivan Space-Echon vouvaavuus ja ajoittainen rusahtelu antaa soundimaailmalle vielä viimeisen silauksen. Echo-soundi on ehkä parhaiten esillä Datsun –kappaleessa”, Juho valistaa minua.

Juho demonstroi soundcheckissä hieman efektikattauksensa eri sävyjä ja tulos on murhaavan tehokas. Tenori soi suhteellisen normaalilla rekisterillä, mutta alttovetopasuuna tekee selvää jälkeä. Kolmantena esimerkkinä voisi olla vaikka Taiteilijaelämää, jossa monen torven simulaatio on toteutettu hienosti efekteillä. Kertosäkeisiin saadaan massaa taakse ja kappaleeseen syntyy aimo annos dynamiikkaa.

Molemmat illat sujuvat tällä kertaa ilman teknisiä ongelmia. Kuin balsamia haavoille viime keikan jälkeen. Mitähän seuraavalla keikalla odottaa? Ismon vahvistin alkoi muistuttamaan itsestään viimeisellä väliajalla. Kytkiessäni stand byn pois se vinkkasi minulle, että putket voisivat ovat tiensä päässä. Nappaan kuvan siitä itselleni muistoksi, sillä seuraavalla kerralla voi olla hyvinkin luvassa putkien vaihtoa ja niiden biasointia.

28.11-1.12. Mikkeli, Savonlinna ja Joensuu

Neljä keikkaa putkeen, joka alkaa tuoda jo pientä tuntua kiertueella olosta. Keikoilla on mukana myös Ilkka Alanko, jonka presessi tasapainotti hienosti ryhmän sisäisiä painosuhteita.

Rutiinit alkavat asettua. Pientä laittoa löytyy silti päivittäin. Laitteet ovat rasituksella kuljetuksessa ja niiden toimintaa tulee valvoa. Pakkanen tuo oman lisämausteensa, etenkin puupuhaltimet ovat kovilla itä-Suomen hankien keskellä.

Johtojen kolvailua, akustisen elektroniikan paapomista, pääteputkien vaihtoa, kosketinsoittimen vasaran vaihtoa, käyrätorven saumojen kolvaamista. Perushommaa, sanoisi joku. Tannoin käyttämäni termi "huoltoliike tien päällä" on edelleen ajankohtainen. Kolvi on valmiina ja Wellerin aseman myötä se on käyttövalmis heti kun sen nostaa pidikkeestään. 

Kun kaikki tuntuu nyt sujuvan, keskityn kiertueen mielenkiintoisimpaan antiin, ainakin kitarakamojen vinkkelistä. Mikä tekee Jussi Jaakonahosta niin puhutun, seuratun ja palvotun kollegojen parissa? Hän soittaa vanhoilla kitaroilla ja hänen pedaalinsa ja vahvistimensa ovat myös liki antiikkisia. Mitä näillä haetaan? Annetaan Jussin kertoa.

"Muuttaessani Helsinkiin päädyin juttusille Pasi Kiviojan kanssa. Hän tutustutti minut vanhoihin vahvistimiin ja niiden toimintaan. Olisin yhtä hyvin voinut päätyä johonkin muuhun kauppaan ja tilanne olisi nyt toinen. Suuresti ihailemani Esa Pulliaisen puhdas soundi oli Kiviojalla näpeissä hänen Vox-tietämyksensä turvin", Jussi muistelee.

"Vintage-juttu kolahti ja samalla opin hyödyntämään pienitehoisten vahvistimien soundia. Toinen soundiesikuvani on Neil Young, jolla on puolestaan mahtava särösoundi", Jussi sanoo.

Syitä Lahdessa hajonneeseen vahvistimeen Jussi pohtii värikkäin sanakääntein:

"Jos soundi on kuin rotan hanuriin työnnettäisiin väkisin lauantaimakkaraa, niin eihän styrkkari loputtomiin kestä", Jussi nauraa. "Kyykytän vahvistimia niiden äärirajoilla ja uskon, että parhaat soundit saadaan aikaan näin. Joidenkin tapa käyttää isotehoisia vahvistimia päätteenä ja ottaa särö pelkästään pedaaleista tai etuasteesta ei ole minun juttuni. Käytän toki paljon efektejä mutta haen niillä eri sävyjä jo valmiiksi kompressoituun soundiin."

Tällä kiertueella Jussin päävahvistin on Gibson Discoverer Tremolo (GA-8T). Jussi kertoo saavansa siitä kaiken tarpeellisen irti pienelläkin teholla. Toinen vahvistin Gibson GA-5 on mukana lähinnä lavamonitorointia varten. 

"Huollettu vahvistin palvelee kyllä. Käytän NOS-putkia niiden suuremman jännitteen keston takia. Vanhoilla putkilla vahvistin saadaan ajettua lakipisteeseensä ja soundi alkaa ikäänkuin huohottamaan", Jussi kuvailee.

Jussi käyttää pedaaleita runsaasti sävyttäkseen soittoaan, tässä kuva ja listaus kiertueella käytössä olevista efekteistä:

  • Turtle Wah
  • Maestro Fuzztain
  • Colorsound Tone Bender
  • MXR Bass Octave
  • MXR Phase 90
  • Joni Vesasen tekemä EHX Hot Tubes-klooni.
  • Blackbox Quick Silver Delay
  • Maestro Full Range Booster

Kaikki efektit ovat True Bypass -loopperissa, joten ne ovat pois signaalitieltä silloin kun niitä ei tarvita. Efektilaudasssa on myös laatikko jossa on monta kytkintä kanavanvaihtoon. Tällä boksilla Jussi ohjaa kaiun, tremolon ja delayn toimintaa. Pedaalilaudalta tuleva soundi kruunataan kahdella räkissä olevalla efektilaitteella:

"Clark Wateree yhdistää Fender Blackface -ajan kaiun ja Brownface -ajan Tremolon. Roland RE-301 viimeistelee paletin lämpimällä nauhakaiullaan", Jussi valoittaa

Alla olevassa videossa on esimerkkejä Joensuun ensimmäisen keikan soundcheckistä, sekä itse illan konsertista. Nämä klipit ovat hieno otanta yhden maamme hienoimman kitaristin tulkinnasta. Tällaisella soundille on aina kysyntää.


Tämä pitkä viikonloppu jää mieleen mukavan tasaisena ja onnistuneena. Mukana olivat myös tärkeät Joensuun keikat, joissa veljekset esiintyivät kotikylän poikina äidin ollessa yleisössä. Herttaista, ja oli hieno huomata kuinka veljesten yhteislaulu toimi upeasti. Sen tajusi vasta seuraavana viikonloppuna kun Ilkka ei enää ollut vahvuudessa. Tästä on hyvä jatkaa seuraavaan viikonloppuun, jolloin kiertue saapuu maaliinsa Helsingin Kulttuuritalolla.

4.12. Turku, Logomo

Viimeisiä viedään. Olen sopinut Turkuun tapaamisen kitarateknikkokollega Harri Huuhtasen kanssa. Hän on laajentamassa osaamistaan paitamyynnistä kitarateknikon tontille. Edelliskesä oli kulunut J. Karjalaisen kitaroita valvoessa. Käymme läpi hänen kanssaan kielten vaihtoa ja kitaran perushuoltoa.

Puhumme yleismittarin käyttämisestä, jonka käyttö on Harrille vielä jokseenkin epäselvää. Muistan elävästi ajan, kun etsin tietoa siitä, mitä kaikkea yleismittarilla voi mitata kitarakamoissa. Taannoin tämä informaatio oli hajautettu pitkin internetiä, mutta nykyään tietoa on jo kiitettävästi saatavilla. itenköhän nykyään? Huukin jatkettua matkaa huomaan olevan inspiroitunut kollegani kanssa keskustelusta.

Itse keikka on kuin seuraisi teatterissa kitarateknikon työn yksitoikkoisuutta. Kaikki sujuu kuin tanssi, joten istun tyynesti monitorimiksaaja Santtu Sipilän vieressä. Tästäkö minulle maksetaan? Tyhjäntoimittamisesta? Pyörittelen yleismittaritutoria mielessäni ja mietin mitä voisin siihen vielä lisätä.

Toinen setti alkaa, ja istun taas kuin susikoira Santun vieressä. Hän tekee bändille kuuntelua, minä taas istun kuin hihnan päässä odottamassa jotain tapahtuvan, skarppina kuin mikä. Mutta vääjäämätöntä ei voi estää. Seuraa erikoinen tapahtumasarja. 

Kaikki ongelmat kerralla

Kappaleiden välissä Ismon mikki mykistyy. Siis vaikenee. Ei kesken biisiä, vaan niiden välissä. Huiman kallis maailman paraskaan langaton mikki ei ole siis nyrkinvarma. Santtu kävelee lavalle ja vaihtaa mikin kapselin. Taas kuuluu. Yleisö taputtaa ja Ismo kehuu avustajaansa ihmemieheksi, eikä syyttä.

Päivittelemme Santun kanssa hetken kapselin sisusten löystymistä, kun lavalla tapahtuu taas. Jussi viittoilee katkenneen kielen merkiksi. Viime keikan lopussa lattiaa pyyhkineestä Fenderin Jazzmasterista katkeaa kieli. Varakitaraa peliin ja kielen vaihtoon. Kuluu noin kymmenen sekuntia, ja Ismo viittilöi. Lavavaloissa kiiltävä ja heiluva pronssilanka kertoo oleellisen. Kieli on poikki kahdesta kitarasta saman biisin aikana, älkää nyt viitsitkö.

Viimeinen akustinen biisi on juuri menossa. Haluaako artisti vielä uuden kitaran vai jatketaanko kielirikolla? Odotan koodia. Se tulee, kyllä haluaa. Varakitara kouraan ja lavalle. Mutetan kanavan, vaihdan hihnan uuteen kitaraan ja ojennan sen Ismolle. Lopulta painan Muten pois, tyylipuhtaasti, sanoisin. Biisi loppuu. Uudella soittimella soitettiin vain pari minuuttia. Palaan työpisteelle vaihtamaan Jussin kitaraan kieltä. Saan kitaran vireessä hänelle telineeseen parahiksi ennen seuraavaa sähkökitarakappaletta.

Milloin kitara kannattaisi jättää vaihtamatta?

Huomaan pilttuussa miettiväni, että kannattiko äskeinen kitaran vaihto. Eri kitara, eri soundi, hihnan vaihto, vain vähän biisiä jäljellä. Olisiko kannattanut jatkaa samalla kitaralla loppuun asti? Yleisön näkökulmasta tämä olisi ollut huomattavasti näkymättömämpi vaihtoehto. Nyt miksaaja joutui ekvalisoimaan soundia toisen kitaran ehdoilla. Olen aikaisemminkin havainnut, että harva artisti malttaa odottaa kappaleen loppuun asti. Joskus se voisi kannattaakin, sillä keikka jatkuisi vähemmillä keskeytyksillä.

Pulssi ei kuitenkaan kohonnut yli sadan, ja istahdan taas paikalleni Santun viereen odottamaan seuraavaa tilannetta. Santtu hoiti kevään kiertueella tämän kaiken itse. Aika kova homma, mutta nyt kun mukana on vierailijoita, tehtävä ylittäisi kyllä kenen vaan teknikon kyvyt. Etenkin kun vierailijat ovat tänään Teho Majamäki ja Kimmo Pohjonen. Laitteistoltaan eivät sieltä helpoimmasta päästä.

Ennen kiertuetta Santtu tarvitsi lisävoimia ja ikään kuin ulkoisti kaikki vieraat ja kitarapuolen minulle. Selkeä veto. Kitarakaupan pitäjä, entinen kiertueteknikko, jolla kolvi pysyy kädessä hädän tullen, ajattelen itseäni ulkopuolisen silmin. Oletettavasti pätevä, koska kehtaa kirjoittaa laitteiden huoltamisesta sivuilleen, naurahdan itselleni.

Lahden kauhut palaavat

Ajatus katkeaa, kun luureista kuuluu jotain outoa. Tuttu pierevän rotan soundi, joka kuultiin jo Lahden keikalla. Santtu näyttää minulle konsolin mittaria. ”Jussin vahvistin kuolee, mene tsekkaamaan.” Ikään kuin korostaakseen asiaa, hän näyttää minulle sormella suuntaa. Lähden kirmaamaan kohti lavan oikeata takareunaa kuin hihnasta irti päästetty susi. Matkalla mielessäni pyörii vain yksi asia. Mihin laitoin varavahvistimen? 

Onnekseni sen kromipintainen case kiiltää lavan sivussa juuri siellä missä pitää, ja avaan sen samoin tein. Koputan Jussia takaapäin. Taaskaan hän ei ole huomannut tapahtunutta. Hänen lavakuunteluunsa pyhitetty vahvistin huutaa vielä täysillä. Tuttu juttu, sama Gibson on kosahtanut kuin Lahden Sibeliustalolla. Uusi vahvistin (Gibson GA-40) peliin, piuhat kiinni ja mikki eteen. Keikka jatkuu. Kappalekin taisi olla sama, Peltirumpu. Onkohan Fis-sävellajissa jokin taajuus, jota vahvistin ei kestä? 

Palaan paikalleni isäntäni viereen ja katson anovasti hyväksyntää. "Hyvä poika!",  Santtu näyttää ja nostaa peukaloa. Pulssi yhtä matalalla kuin viisi minuuttia sitten istitun taas paikalleni odottamaan ohjeita. Tällainen pesti, totean mielessäni. 

Jos joskus vaikeuksista päästään kunnialla eteenpäin, niin tänään on se päivä. Tuntuu, että pieni vaaran maku vain lietsoo bändiä eteenpäin, ja keikka päättyy  Logomon salissa aikamoiseen hurmokseen. 

6.12. 2013 Helsinki, Kulttuuritalo

Itsenäisyyspäivään voi herätä monella eri tavalla. Oma aamuni on yhtä fokusointiharjoitusten juhlaa. Jogurtti ja mysli uhkaavat jäädä liian vähälle huomiolle, kun joka puolelta minua lähestyy myrskypilven lailla vain yksi asia: Jussi Jaakonahon rikki mennyt Gibsonin vahvistin.

Mutta siihen nähden, että bändi on soittamassa kiertueensa tärkeintä keikkaa ja solistin jälkeen ”tärkeimmän” soittajan kitaravahvistin on paskana, olen nukkunut yöni hyvin.

Vahvistin ei murehtimalla korjaannu. Katsoimme sitä Turun keikan jälkeen sen verran, että totesimme vian olleen saman kuin taannoin Lahdessa. Tampereella sille annettu ensiapu ei siis ollut riittänyt. Mikä neuvoksi? 

Kulttuuritalolla tunnelma on käsin kosketeltava. Kaikki ovat iloisia, ystävällisiä ja niin ­– sanalla sanoen jännittyneitä. Kiirehdin hieman saadakseni sähköt työasemaani. Palan halusta saada kolvin kuumaksi ja vahvistimen auki.

Keräännymme Jussin kanssa vahvistimen ympärille ja pähkäilemme hieman. Vahvistimessa oleva vastus on eriskummallista laatua. Sen ympärillä on metallinen kuori, jolloin sen jalat tulevat samasta suunnasta putken kantaan. Arvoltaan ehkä yleisin mahdollinen 470 ohmin vastus on muun muassa Fendereissä tiuhaan käytetty suojahilavastus.

Mojofactor on Jussin soundissa korkea, joten emme halua vaihtaa tätä vastusta. Poistan vanhat tinat sen ympäriltä ja teen rautalangalla vastuksen osien välille fyysisen liitoksen. Tämän jälkeen juotan pinnat yhteen. Tällä kertaa pysyvästi, haluaisin uskoa. 


Jukka Orma on taas mukana vieraana, jonka läsnäolo tuo aina oman riskikertoimensa. Jukka on lavan sivussa kuin viilipytty, mutta lavalle päästyään hän näyttää yleisölle mistä päin tuulee. Keikka räjähtää käyntiin Sielun Veljet -klassikoiden myötä, ja lienee myös kiertueen paras veto. Ainakin energisin.

Eikö laitteissa ole sitten ongelmia? No on. Jussin vahvistin kestää hienosti, mutta tänään sähläämme puolestamme bassopuolella toden teolla. Tähän asti moitteetta toiminut rigi on nyt toistuvan troubleshoottauksen kohteena. Antakaa kun kerron.

Talvi ja Jää

Ismo soittaa bassoa kappaleessa "Talvi". Biisille ominaista on sen murhaava bassosoundi. Basisti Mikko Mäkelän Bassman-vahvistin pedaaleineen on säädetty sitä varten eri tavalla. Säädämme soundcheckissä kokonaisuutta toivottuun suuntaan vastaamaan Ismon toiveita. Fuzz-pedaali on kappaleessa tärkeässä roolissa, joten säädämme etenkin sen asetuksia. Vahvistimen päässä vaihdamme pedaalin ulostulon syöttämään toista Bassmanin kanavoista. Sovimme työnjaon Mikon kanssa. Hän hoitaa pedaalilaudan, minä vahvistimen pään.

On vaihdon aika. Mikko säätää fuzzin ja ojentaa Ismolle basson. Teen tarvittavat muutokset vahvistimen päässä. Sovimme, että kytken Fuzzin päälle vasta kun biisi toden teolla alkaa. Muuten se suhisisi korkean gaininsa takia häiritsevästi biisin alussa. Oma cueni on samalla iskulla kun rummut, basso ja bändi tulevat mukaan. Odotan lavan sivussa. Kappale on minulle tuttu jo Siekkari-rundilta.

Hetki koittaa, ja puhallinsoittaja Juho katsoo minua ja näyttää ilmeellään, että ”mene jo”. Pudistelen päätäni ja odotan rauhassa lavan sivussa. Tiedän kyllä paikan, näytän hänelle ilmeelläni. Jukka soittaa kitaraa, Ismo laulaa, ja koko keikan dramaattisin kohta on käsillä. Astelen pimeässä pedaalilaudan kohdalle ja kytken fuzzin päälle kädelläni sadasosan tarkkuudella. Odotan huumaavaa bassosoundia, mutta en kuule sitä rumpujen takia. Palaan lavan sivuun.

Santtu näyttää monitoripöytänsä mittareita: "Signaali on heikko". Bassosta kuuluu pelkkä linjasoundi ja biisi on jo käynnissä. Nyt olisivat hyvät neuvot kalliit. Katson lavan sivussa seisovaa Mikkoa ja hän lukee peliä hyvin ja käy tarkistamassa tilanteen. Vika löytyy. Pedaalilauda.n AB-boksi syöttää vahvistimen väärää kanavaa. Mikko vaihtaa sen seuraavan tahdin alkuun ja säröbasso on mukana. Katsomme toisiamme hämmästyneinä. Nyt täytyy pitää pää kylmänä loppukeikan ajan. Biisi saavuttaa hurmoksensa ja keikka jatkuu.

Pari biisiä eteenpäin, ja Santtu viittoilee minulle taas. Bassovahvistin on mykkä. Kuin vaistonvaraisesti käyn painamassa samaista AB-boksia, tuloksetta. Lavamelun takia bassokaappi ei puhalla kuin parin metrin päähän. Vasta lähempänä kaiuttimia huomaan sen olevan kunnossa. Käyn kuittaamassa tämän Santulle. Vika on siis mikkilinjassa. Santtu yrittää saada yhteyttä miksaajaan ilmoittaakseen, että aikoo irrottaa johdon mikistä. Jos kanava on auki yleisölle, aiheuttaa tämä kovan paukahduksen, mikäli kanavaa ei hiljennetä etupään mikseristä.

Viesti saadaan perille, ja tapahtuu jotain taianomaista. Menen tiskin taakse tarkkailemaan bassokanavaa. Santtu menee lavalle ja syöttää signaaligeneraattorilla testiääntä kanavaan. Nyt toimii, näytän Santulle peukkua. Hän kytkee johdon takaisin ja basso tulee läpi! Mitähän tuossa tapahtui? Santtu ikään kuin puhalsi pölyt nurkista. Kanavaan tehtiin tilaa kuumatehoisella signaalilla ja tukos aukesi. Kuin viemärissä konsanaan. Sähköinen kodin putkimies.

Keikan jälkeen

Illan päätteeksi Mikko kantaa pää pystyssä vastuun bassolaitteistostansa kytkennästä. Hän toteaa Ismolle, että ongelma oli hänen syynsä ja päästää samalla minut piinapenkistä. Arvostan tuota elettä kovasti. Ajatus oli ehtinyt jo hiipiä väistämättä mieleeni. Olisiko minun kuitenkin pitänyt tehdä jotain? Tein mitä sovittiin, olisi ollut virhe lähteä hötkyilemään lavalle tietämättä mitä tekee. Lohdutan itseäni ajatuksella, että keikka oli kiertueen paras. Olisiko se ollut parempi ilman tätä sattumaa? Ei välttämättä. Entäs huonompi? Ei voi taaskaan tietää. Tapahtunut siirtyy historian kirjoihin loputtomien keikoilla sattuneiden vikatilanteiden sekaan.

Ismo itse ei ollut tapahtuneesta moksiskaan. Jos oli, niin ainakin hän piti sen hyvin piilossa, eikä antanut sen haitata esiintymistä. Todellinen ammattilainen, viimeistä piirtoa myöten.

7.12. Kulttuuritalo, Helsinki

Kaikille tärkeällä viimeisellä keikalla kaikki sujuu kuin tanssi. Esiintyminen on tunnepitoinen, ja samalla koko kiertue saa arvoisensa päätöksen ”Tuulipuvun Tuolla Puolen” -valssista.

Kitarateknikon työ on hyvää vaihtelua kenen tahansa arkeen. Huomaan, että se sama hikipinko kitarateknikko joka minussa asui vielä muutama vuosi sitten, loisti poissaolollaan. Täysin virheettömien keikkojen sijaan painoarvo on asiakaspalvelussa soittajia kohtaan ja hädän keskellä rauhallisena pysyminen. Turha hermoilu kanavoituu helposti eteenpäin negatiivisena energiana. 

Mahdollisuus päästä todistamaan toistamiseen aitiopaikalta yhtä maamme ikonisinta lauluntekijää on kokemus sinällään. Toisaalta vaakakupissa painavat myös lukuisat uudet mielenkiintoiset tuttavuudet. Ismon bändi on täynnä upeita hahmoja, joista kitaristin näkökulmasta tietysti mielenkiintoisin on Jussi Jaakonaho. Hänen soittoonsa oli upea tutustua. Hieno mies, hieno soundi ja hienoa soittoa. Tiivis työskentely alan ehdottomien huippujen kanssa jättää aina positiivisia muistijälkiä.

11.12.2013 Kimmo Aroluoma (keikkakuvat: Peter Varoma)
Kirjoittaja on Custom Boardsin omistaja ja pitkän linjan kitararoudari.



Shipping Fees

Scandinavia and Baltic countries

Rest of the European Union

USA, Canada, Non EU-countries and rest of the world

If you shop from outside the European Union, you will see all prices VAT 0 % at the checkout, so you can order without paying the 24% VAT.

Fast delivery