Keikalla

January 07, 2015

Keikalla, osa 1 – Työpaikkakiusaamista keikkabussissa 

En olisi ikinä uskonut, että joudun todistamaan räikeää työpaikkakiusaamista vielä aikuisiälläni. Näin valitettavasti tapahtui. Ilmiö on toki valitettavan tuttu lehtien palstoilta. Koulu- ja työpaikkakiusaaminen ovat usein tapetilla, ja hyvä onkin, että asioista puhutaan. Kiusaaminen pitäisi kuitenkin kitkeä pois heti alkuunsa. Kenenkään ei tule katsella sitä läpi sormien, vaan siihen pitää puuttua nopeasti.

Syrjintää tapahtuu ympärillämme työpaikoilla ja kouluissa ympäri maan. Eivätkä keikkabussit tee tähän poikkeusta. Kuvitellaan tilanne, jossa bändi haluaa mukaansa suomalaisperäisen teknikon rutikuivan saksalaisammattilaisen sijaan. Nuori teknikonalku palkataan ensimmäiselle Euroopan-kiertueelleen, ja hän on intoa täynnä.

Tälle kokemattomalle mutta jo täysi-ikäiselle noviisille tarjotaan vuosisadan mahdollisuus, joka ei tulisi toistumaan. Hän on myös kiperässä paikassa. Aiemmin muusikkona toiminut nuori on ryhtynyt kiertueammattilaiseksi ja uhrannut edellisen, vapaan elämänsä uudelle työlle. Vanhaan bändiinsä hänellä ei ole enää paluuta. Kaikki on nyt yhden kortin varassa. Hänen tulisi pysyä kelkassa mukana, vaikka mikä olisi!

Kymmenviikkoinen kiertue alkaa hieman kangerrellen, mutta keikat tulevat tehdyiksi. Ilmapiiri bussissa on paikoitellen viileän jäätävä. Crew’n vanhempi ja osaavampi kolmikko pysyy omissa oloissaan, eikä ota juurikaan nuorta teknikkoa mukaan keskusteluihinsa. Vanhin heistä ei edes tervehdi kokelasta kertaakaan koko kiertueen aikana, vaikka tulokas muistaa sanoa ”huomenta” joka aamu nähdessään kunnioittamansa vanhemman teknikon.

Kiertueella koetaan myös teknisiä ongelmia. Tai pikemminkin voisi sanoa, että ongelmat ovat samoja, joita bändin edellinen saksalaisperäinen teknikko oli jo yrittänyt ratkoa. Niiden on vain annettu olla. Nyt ne nostetaan suurennuslasin alle, ja vieritetään nuoren kokelaan harteille. Hän yrittää ratkoa ongelmia ja kysellä vinkkejä. Hänelle vastaillaan ylimalkaisesti, eikä häntä oteta vakavasti. Jos osaamista onkin olemassa, ei häntä auteta eikä neuvota. Vanhempien teknikkojen ”mafia” haluaa, että hän ratkaisee itse ongelmat, tai hän saisi lähteä. 

Kiertueen edetessä kahtiajako crew’n sisällä jyrkkenee entisestään. Nuoren teknikon puolia pitää vain yksi crew’n jäsen, joka haluaa auttaa työtoveriaan pärjäämään paineen alla. Teknikkomafia tunkeutuu kuitenkin jopa kokelaan hotellihuoneeseen, ja järjestelee hänen tavaroitaan uusiksi vain piruillakseen hänelle.

Kiertue on loppusuoralla, ja teknikon selän takana keskustellaan hänen mahdollisesta jatkostaan. Mafia haluaa hänestä yksiselitteisesti eroon. He eivät jaksa odottaa hänen kypsymistään. Bändi äänestää kuitenkin toisin. He ovat mieltyneet teknikon ystävällisyyteen ja pyyteettömään luonteeseen. He käyttävät palkanmaksajan veto-oikeutta, ja äänestävät hänet jatkoon.

Tarinalla on onnellinen loppu. Teknikko kehittyy seuraavalla kiertueella huimasti, ja ratkaisee laitteistoa jo pitkään piinanneet ongelmat. Hän jatkaa kehittymistään ja laajentaa osaamistaan uusille alueille. Monen vuoden päästä hän kirjoittaisi opeistaan kirjan, jottei kukaan muu joutuisi koskaan vastaavaan tilanteeseen. Tilanteeseen, jossa oppia tarvittaisiin kipeästi, mutta kukaan ei sitä halua antaa. Teknikko pusertaa kaiken oppimansa tiiviiseen muotoon, jota uusi sorsittu kokelas voisi lukea ilta toisensa jälkeen sängyssään niin kauan, että perusasiat olisivat hänelle selvät ja hän pärjäisi työssään.

Usein kiusattu myös jatkaa kiusaamista. Näin tapahtuu armeijassa, jossa alistetuista alokkaista kasvaa pirullisia esimiehiä. Ja näin tapahtuu kouluissa, joissa lapset antavat kasvettuaan takaisin ”samalla mitalla”. Tarinan teknikkokin joutuu käymään kivuliaan kasvuvaiheen läpi, eikä siitä selviä ilman haavereita.

Kuka kirjoittaisi puolestaan kirjan, jonka voisin ojentaa nuorelle lapselleni hänen mennessään kouluun? Kirjan, joka opettaisi häntä välttämään kiusaajia ja auttaisi häntä kasvamaan suoraselkäiseksi? Sellaiselle opukselle olisi tilausta.

Keikalla, osa 2 – Me olimme kuin veljet

Työtoveruus on vankka side. Kiertueella kasvetaan yhteen ja muodostetaan elinikäisiä, tavallista syvempiä ystävyyssuhteita. Vähän kuin interraililla, riparilla tai armeijassa. Alituisella yhdessäololla on kuitenkin myös varjopuolensa. Joskus ystävyys menetetään ikiajoiksi. Kiertueella oppii tuntemaan toverinsa läpikotaisin. Samalla oppii paljon myös itsestään – enemmän kuin olisi ehkä halunnutkaan.

Jouduin tiukkaan paikkaan aloittaessani kitarateknikon työt, mutta minulla oli myös onnea. Sain läheisestä työkaveristani mentorin, joka auttoi minut vaikean alun yli. Hänen myötävaikutuksellaan opin ammatin salat, ja opin kelvolliseksi teknikoksi. En kuitenkaan tyytynyt pelkästään tähän. Halusin kehittyä edelleen ja kuroa tarvittavaa kaulaa muihin kollegoihini, ettei minun tarvitsisi pelätä tulevaisuuteni puolesta. Vähitellen tein työni nopeammin ja säntillisemmin kuin mentorini. Kun hän vielä kehui edistymistäni, oli se kuin balsamia haavoihini vaikean alun jälkeen.

Osaamiseni huomattiin laajemminkin, ja aloin saada työtarjouksia myös muualta. Tällä oli myös varjopuolensa. Samaistuin näennäiseen erinomaisuuteeni ja kuvittelin olevani ihmeellisempi kuin olinkaan. Päästin riivaajaegon sisälläni valloilleen. Sille on ominaista samaistua onnistumisiin tai epäonnistumisiin, ja arvottaa minut niiden perusteella. Tämä on varma tie epäonneen.

Kun työnantajabändimme jäi tauolle, siirryin toisen bändin palvelukseen. Näin, että kollegallani olisi myös paikka tuon bändin palveluksessa, ja sain kuin sainkin puhuttua hänet töihin samaan bändiin. Samalla vanha hierarkiamme kääntyi päälaelleen. Vanha mentorini oli nyt alaiseni.

Vuoroviikoin alkuperäisen työnantajabändimme matkassa asetelma oli vielä ennallaan. Tämä alkoi hiertää työsuhdettamme. Ryhdyimme nyt huvittavalta tuntuvaan kilpailuun siitä, kuka on kummankin pomo. Näimme toisiamme useammin kuin puolisoitamme. Olimme kuin erottamattomat veljekset.

Kiertueet ovat rankkoja, eikä hektistä elämäntapaa kestä kukaan loputtomiin. Ollessamme alituiseen tien päällä kaikki yritykset parantaa elämänlaatuamme tapahtuivat kiertueella. Joku karppasi, joku lopetti juomisen, joku tupakanpolton. Heitä, jotka jatkavat vanhaan malliin, katsotaan pitkin nenänvartta. Kun kumppanini ryhtyi terveysintoilijaksi, lisäsin vettä myllyyn. Join ja poltin vieläkin enemmän. Hän alkoi paheksua elintapojani ja minä hänen.

Olimme tiiminä kuitenkin lyömättömiä ja saimme paljon kehuja festivaalien lavamanagereilta. Valitettavasti kehut olivat samalla kuin polttoainetta riivaajaegolleni. Oma tietoisuuteni näennäisestä erinomaisuudestani kasvoi, ja aloin käyttäytyä sen mukaisesti.

Alkuperäinen työnantajabändimme lähti pitkälle kiertueelle, ja kalenterimme oli täydempi kuin koskaan. Teimme kaikki viikonloput keikkoja ja katselimme toistemme naamoja kuukaudesta toiseen. Kumpikaan meistä ei ollut enää sama ihminen, jonka kanssa toinen oli muutama vuosi sitten ystävystynyt. En ollut enää avarakatseinen ja oppimishaluinen kisälli, vaan marinoitunut ja rutinoinut ammattilainen. Lisäksi olin oman riivaajaegoni vallassa. Samaistuin tekniseen osaamiseeni ja unohdin sen mikä toveruudessa on tärkeintä: toisen huomioon ottaminen.

Vähitellen suhteemme tuli pisteeseen, jossa emme voineet enää jakaa hotellihuonetta. Keskusteluissamme ei ollut enää vanhaa kipinää. Juttelimme vain pintapuolisesti, jos sitäkään. Keikkamatka Venäjällä ja tiukka yöllinen keskustelu Vodkan voimin uhkasi yltyä käsirysyksi. Tulevan varman katastrofin pelasti vain se, että siirryin toisen bändin palvelukseen. Saimme näin selkeän pesäeron työsuhteellemme. Ja tällä kertaa en edes harkinnut kollegani mukaan ottamista. Tuskin hänkään halusi olla missään tekemisissä minun kanssani.

Jälkikäteen harmillisinta on se, etteivät välimme koskaan palautuneet ennalleen. Muutaman vuoden tiivis työrupeama ja henkilökohtaiset vastoinkäymiset veivät meidät erilleen, ehkä pysyvästi.

Sittemmin olen kulkenut täyden ympyrän elämässäni. Samaistuminen omiin voiton hetkiin on ohi, samoin surkuttelu pieleen menneistä hankkeista. Tarkkaillessani nuoria, nälkäisiä ja koppavia teknikoita näen heissä itseni kymmenen vuotta sitten. On helppo katsella polttopisteeseen ringin ulkopuolelta.

Ikävöin toisinaan aikaa, jolloin kaikki oli vielä uutta ja ihmeellistä. Kaveruussuhteemme alkuaikoja, kuherrusvaihetta. Ja kuten avioliitossa, ystävyyssuhteillakin on kaarensa. Jotkut kariutuvat, ja jotkut kestävät läpi elämän. Tätä kirjoittaessani voisin luetella tuhat asiaa, jotka olisin voinut tehdä toisin. Pyysinköhän koskaan edes anteeksi turhamaista käytöstäni? En varmaankaan. Teen sen nyt. Olen pahoillani.

Keikalla, osa 3 – Onko rideri starailua vai jotain ihan muuta?

Yleisimmät meille luodut mielikuvat riderista lienevät ruskeat M&M-karkit ja Jallu-pullo. Listat ja poiminnat bändin hulppeista toiveista ovatkin sensaatiohakuisen journalismin vakiokauraa. Tarinat samppanjoista, tanssivista kääpiöistä, limusiineista ja muista hedonisista tarpeista hivelevät lukijoiden tirkistelynhalua.

Tätä kirjoitusta varten työpöydälläni on referenssinä kahdenkymmen sivun rideripumaska. Se kuuluu eräälle maamme vientiartisteista, eikä se sisällä yhtäkään turhaa sanaa. Sen sijaan rideri määrittelee kaiken mitä bändi olettaa järjestäjän hoitavan, että illan konsertti saataisiin vietyä kunnialla maaliin saakka. Rideri on osa sopimusta, ja allekirjoittaessaan sen promoottori (keikan järjestäjä) lupautuu täyttämään kaikki bändin siinä listaamat toiveet.

Pohjimmiltaan rideri on laadun tae yleisöä ja paikallista organisaatiota kohtaan. Sillä varmistetaan, että bändi ja crew pystyvät tasalaatuiseen suoritukseen, olivat he sitten missä päin maailmaa tahansa. Samalla pyritään pitämään koko illan kulku aikataulussa. Aikataulujen pettäminen johtuu valitettavan usein paikallisten kyvyttömyydestä hoitaa säntillisesti riderissa luvattuja asioita.

Rideri ei ole vain isojen artistien etuoikeus. Jokaisen bändin tulisi liittää rideri cd-levynsä liitteeksi kalasteltaessa keikkoja klubeilta tai agentuureilta. Rideri ajaa saman asian kuin bio levy-yhtiön suhtaan. Se kertoo, että te olette tosissanne.

Riderin sisältö voidaan jakaa karkeasti kahtia. Yleisemmässä osiossa käsitellään turvallisuus, takahuonetilat, parkkeeraustarpeet, pyyhkeet, juomat ja paljon muuta. Näistä aloittelevien bändien ei tarvitse välittää. Toinen, tärkeämpi osio käsittää bändin tekniset tarpeet. Tästä jokaisen bändin tulisi aloittaa. Se pitäisi olla olemassa ensimmäisestä keikasta lähtien.

Mitä soittimia teillä on? Miten aiotte kytkeä ne talon äänijärjestelmään? Missä päin lavaa kukin on? Montako erillistä monitorimiksausta tarvitsette? Montako kanavaa teillä on yhteensä? Onko teillä omia mikkejä mukananne? Minne tarvitsette sähköä? Onko teillä oma miksaaja mukana? Entä valomies?

Tässä on vain pintaraapaisu niistä kysymyksistä, joita teille esitetään saapuessanne keikkapaikalle. Jos ette halua vaikuttaa täydellisen amatööreiltä, teillä tulisi olla vastaukset näihin kysymyksiin, mieluiten kirjallisena. Vastauksista muodostuu tekninen riderinne, joka sisältää yksinkertaisimmillaan kaksi osaa: kanavalistan ja lavakartan. Ensimmäisen voi tehdä Excelillä, toisen voi tarvittaessa vaikka piirtää käsin. Pääasia on, että molemmat ovat olemassa.

Jos laiminlyötte riderin tekemisen, mahdollisuutenne saada keikkoja vaikeutuu huomattavasti. Riderin tekeminen ei ole kuitenkaan salatiedettä. Googlaamalla löytyy erilaisia malleja, joiden pohjalta voitte rakentaa oman näköisenne riderin. Teknisen riderin päätarkoitus on auttaa henkilökuntaa varautumaan tuloonne. Ennakkoon nähty vaiva nopeuttaa illan kulkua ja tekee elämästä kaikille mukavampaa.

Minulta kysyttiin hiljan, mitä opin omilta soittovuosiltani? En ainakaan tekemään rideria. Pääsimme nuorempana Englannin-kiertueelle lämmittelemään isompaa nimeä. Meillä ei ollut tekniikasta tai riderista hajuakaan. Bändin liideri vaihtoi vapaalle jo Suomessa, ja aloitti keikkamatkan vetämällä salmiakkikossupullon heti lentokoneessa. Kyselyihin teknisistä yksityiskohdista viittasimme kintaalla. Teimme varmasti lähtemättömän vaikutuksen ensimmäisellä keikallamme. Tuo kiertue jäikin bändin viimeiseksi.

Älkää sortuko samoihin virheisiin kuin muut teitä ennen. Tehkää rideri! Jos ette tiedä miten, kysykää! Jos muut eivät auta, minä autan teitä sen tekemisessä.

Ettei tämä kirjoitus mene täydeksi paapomiseksi, kevennän kertomaa parilla anekdootilla maamme vientitoivojen ridereista.

Yksi bändi muotoili toiveensa kiltisti vihjaillen:
– Party material (use your imagination ☺)

Toinen puolestaan muotoili saman asian huomattavan selkeämmin:
– 1 Small bag of high quality herb containing TetraHydroCannabinol

Tarina ei kerro, vastattiinko kummankaan toiveisiin. 

Keikalla, osa 4 – Pystytkö vetämään lainakamoilla?

Olet ihastunut laitekokoonpanoosi ja viilannut kaiken viimeisen päälle kuntoon. Johdot, plektrat ja vahvistimen biasointi ovat kaikki tarkkaan harkittuja. Tämä on se soundi, jota olet hakenut koko elämäsi. Vahvistin menee murolle juuri oikealla lailla ja kitaran soundi puhdistuu potikkaa kääntämällä juuri niin kuin pitää. Hienoa!

Seuraava keikkanne on Luoteis-Saksassa, johon lennätte keikkapäivän aamuna. Kuulet, että mukaan saa ottaa yhden soittimen ja jotain irtotavaraa. Vahvistin jää siis kotiin. Ongelmana on, ettet ole koskaan soittanut millään muulla kamoilla kun omillasi. Mikä nyt neuvoksi?

Soittajan tulee saada oma soundinsa irti mistä tahansa laitteistosta. Muuten et ole vielä kypsä ammattilaiseksi. Jos oma soundisi nojaa mielessäsi internetin konsensuksiin ja vääriin olettamuksiin sen muodostumisesta, olet pahasti metsässä.

Minkä vahvistimen sitten tilaat tuolle Luoteis-Saksan keikalle? Soitat normaalisti juuri sinulle räätälöidyllä pennsylvanialaisella boutique-kombolla, johon on vielä vaihdettu tasaisemmin reagoiva kaiutinelementti. Ymmärrät varmasti, ettei promoottori pysty toimittamaan sinulle täysin vastaavaa laitetta.

Tässä tilanteessa on luontevampaa pyytää tunnetun valmistajan enintään pariakymmentä vuotta vanhaa mallistoa vuokralle. Vahvistin- ja laitetarpeet määritellään osana bändin teknistä rideria. Backline-osio speksaa bändin (mielellään realistiset) toiveet vahvistimista ja rummuista. Laitteista, joilla he pystyvät tulkitsemaan musiikkiaan niin, että yhtyeen taiteellinen anti välittyy yleisölle kärsimättä oleellisesti laitteiden puutteista johtuen.

Marshall, Mesa Boogie, Vox, ja Fender ovat kaikki tehneet vahvistimia, joilla jokaisen tulisi pystyä ilmaisemaan itseään. Nämä ovat ne merkit, jotka kohtaat vuokrabacklinekeikoilla. Opettele siis soittamaan niillä! Lainaa vahvistinta kaveriltasi. Etsi soittosi ydin, eli se mikä tulee sinusta ja mikä taas vahvistimestasi. Jos bändissäsi on kaksi kitaristia, vaihda hänen kanssaan päittäin styrkkaria ja huomioi muutokset bändinne soundissa. Jos keikka on tärkeä, vuokraa kotimaiselta Backline Rentalilta samainen vahvistin käyttöösi päivän ajaksi. Kokeile sitä, ja merkkaa sen säädöt ennakkoon paperille. Näin kitarateknikotkin tekevät.

Mukanani kulki taannoin monistenippu, joihin olin merkannut säädöt eri vahvistimista aikaisempien kokemusteni pohjalta. Näin pystyin säätämään soundin suhteellisen lähelle toivottua riippumatta siitä, mitä laitteita paikalliset olivat meille käytettäväksi tuoneet. Kuljetin mukanani omia sovitettuja pääteputkia ja biasmittaria. Mukanani kulkivat myös boosteri ja EQ, joilla pystyin muokkaamaan heikkoja vuokravahvistimia lennosta.

Kysynkin nyt, voisitko saada soundisi aikaan jollain muulla tavoin, esimerkiksi pedaaleilla? Näin saisit minimoitua muuttuvat tekijät. Saisit soitettua keikan tarvittaessa vaikka ilman soundcheckiä. Hermoilu ennen keikkaa loppuu näin tyystin, koska tiedät, että sinulla on oma soundisi valmiina, etkä ole paikallisten laitetoimittajien armoilla.

Pedaalisuunnittelu on mennyt harppauksia eteenpäin viime vuosina. Markkinoilla on useita pedaaleita, jotka käyttäytyvät kuin putkivahvistin. Niistä käytetään termiä “foundation overdrive.” Ne säröytyvät samalla tavalla kuin vahvistimet, eli niiden klippaus on täysin vastaavaa kuin etuasteputkien. Lisäksi ne reagoivat volumepotikan käyttöön kuten vahvistin. Pedaalit ovat myös huomattavasti vähemmän alttiita vikatilanteille ja toimivat pelkillä pattereilla.

Jos tekisit soundisi pedaaleilla seuraavalle lentokeikallesi, elämäsi olisi huomattavasti helpompaa. Omia pedaaleita löytyy niin Voxille, Marshallille, Fenderille, Dumblelle, Soldanolle kuin monelle muullekin vahvistimelle. Tällaisen pedaalin voi kytkeä liki mihin tahansa vahvistimeen, ja saat siitä saman soundin irti illasta toiseen. Kyse onkin ennen muuta asenteesta. Koko ikänsä high gain -vahvistimella soittanut hevari luottaa vain ja ainoastaan putkietuasteen säröön. Tämä on internetin konsensuksista se salakavalin. Kokeile ennen seuraavaa keikkaa jotain valikoimassamme olevista pedaaleista ja takaan, että yllätyt positiivisesti. Loppujen lopuksi, sinä olet soundisi. Joskus sen huomaaminen vain vaatii erikoisia olosuhteita ja kokeilunhalua.

Keikalla, osa 5 – Lahjukset hivelevät artistin egoa

Jokainen artisti haluaa hyväksyntää itselleen ja taiteelleen. Väittämällä, ettei kritiikki kosketa millään lailla, pettää vain itseään.

Kehut hivelevät kirjoittajaa, ja maalaajaa hyväilevät tulkinnat hänen pensselinvedoistaan. Konsertin jälkeen muusikkoa rohkaisevat ”oli loistava keikka” -kommentit ovat kaikille mieluisia, eikä adrenaliinipuuskassaan vellova artisti halua muuta kuullakaan.

Kaikista tehokkain keino imarrella taiteilijaa hänen työnsä erinomaisuudesta on kuitenkin antaa hänelle jotain lahjaksi.

Artisti ei nimittäin voi vastustaa ilmaisia tuotteita. Kyse ei ole siitä, etteikö hänellä olisi rahaa tai että hän olisi pihi. Kyse on siitä, että hän haluaa muidenkin uskovan hänen taiteeseensa. Oman bändinsä kappaleet säveltävä artistilaulaja kokee yhteistyökuvion hyvin eri lailla kuin cover-bändin rumpali.

”Minä ja musiikkini olemme niin ainutlaatuisia, että minulle on annettava ilmaiseksi tavaraa”, huutaa riivaajaego luovan ihmisen sisällä.

Moni artisti voi soittaa hänelle lahjoitetulla soittimella vain sen takia, että hän saa sen ilmaiseksi. Nuori muusikonalku näkee lehdestä, että hänen idolinsa soittaa tietyn merkkisellä soittimella. Hän huomaa, että samalla soittimella soittavat kaikki muutkin maan saman genren soittajat.

Nuori muusikko haluaa varmasti saman soittimen, vaikka mannekiinin motiivit olisivatkin kyseenalaiset.

Kitaran kielet ovat loistava esimerkki endorssauksen raadollisuudesta. Kitaralehdet pursuavat tunnetusti mainoksia eri soittajista, jotka käyttävät milloin mitäkin kielimerkkiä. Tosiasiassa kielet valitaan kuitenkin vain yhdellä perusteella: niillä soitetaan, mitä ilmaiseksi saadaan. Ne voivat olla surkeita ja niissä voi olla paljon viallisia yksilöitä. Silti kitarateknikko ja artisti ovat valmiita tekemään kompromisseja ja hyväksymään vastoinkäymiset, kunhan kielet vain ovat ilmaisia!

Kun diiliin ryhdytään, siinä myös pysytään. Muita merkkejä ei saa näkyä, mutta onneksi valmistajan käskyvalta ei ulotu lavan taakse. Sanoin kerran eräälle sponsorillemme suoraan, että käytämme kaappien takana muutamaakin eri vahvistinta, mikä oli hänelle erittäin OK. ”Kunhan lavalla ei näy muita merkkejä, kaikki on hyvin”, A&R kuittasi.

Kitaroiden kanssa on vähän vaikeampaa. Ne näkyvät selvästi yleisölle ja TV-vastaanottimesta kotikatsomoon. Sain vuosia sitten vihaisen puhelun. Televisiossa näytettiin konserttia, jossa työnantajabändini esiintyi. Minulle soittaneen merkin edustajan mukaan heillä oli tallenteessa väärät kitarat. Valmistaja vaahtosi, että ”heitä sitoo valmistajan kanssa tehty sopimus!” Avasin TV:n ja huomasin, että soittajat olivat täysin eri näköisiä kuin sitten viime näkemän. Soittimet olivat myös eri, mutta niin oli vuosikin! Selitin kohteliaasti, että tallenne on muutaman vuoden vanha ja että se on ajalta, ennen kuin yhteistyösopimuksemme oli alkanut. Sain vastaukseksi murahtelua ja hiljaisen hyväksynnän.

Huh huh, totesin mielessäni. Pitäisikö tässä olla yhteydessä Yleen ja kieltää heitä näyttämästä vanhoja keikkatallenteita?

Herkkää puuhaa. En luonnollisestikaan halunnut suututtaa valmistajaa, sillä ilmaiset tuotteet hivelevät myös teknikon egoa. Olen ollut läheisessä yhteistyössä muutamien isojen valmistajien kanssa ja saanut heiltä ilmaisia vahvistimia, kitaroita, efektejä, langattomia, kieliä ja plektroja artistieni käyttöön. He ovat myös tehneet selväksi, että jos haluan samaa tavaraa jollekin muulle artistille, se ei ole ongelma. Näin olen siirtänyt onnistuneesti ”endorsseja” artistilta toiselle ja toimittanut vastineeksi valmistajille materiaalia, joissa artisti kehuu heidän laitteitaan tai jopa esiintyy niiden kanssa kuvissa.

Tärkeää on myös laitteiston saatavuus ympäri maailman.

Muutama vuosi sitten suunnittelimme laitteistoa alkavalle kiertueelle. Tärkein yksittäinen kriteeri oli sen saatavuus eri mantereilla. Halusimme siis ensiksi varmistua, että tavaraa saa veloituksetta käyttöönsä ympäri maailmaa. Jos valmistajan jakeluverkosto on kunnossa, voivat he toimittaa paikallisten jakelijoiden avulla laitteita Australiaan, Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan. Näin tapahtuikin. Organisaatio säästi kiertuekuluissa huomattavasti, kun heidän ei tarvinnut lähetellä painavia vahvistimia ympäri maailmaa tai vuokrata niitä kalliiseen hintaan paikallisesti. Näillä ehdoilla on selvää, että moni soittaisi mielellään vähän huonommallakin vahvistimella, eikö?

Endorsement-sopimuksen solmimisen ehtoihin pätevät hyvinkin samat lainalaisuudet kuin levytyssopimukseen. Kysy itseltäsi, miksi valmistaja antaisi sinulle ilmaisia laitteita? Mitä voit tehdä heidän hyväkseen? Kun pyydät seuraavan kerran alennusta soitinkaupasta, mieti mitä voisit tehdä vastineeksi? Ilmaista lounasta ei ole, eikä kukaan halua antaa tavaraa pois ilman vastinetta. Mitä nopeammin ymmärrät, että kyse on yhteistyöstä, jossa molemmat auttavat toisiaan, sitä helpommin diilejä syntyy.

Levy-yhtiöt, managerit, journalistit ja laitevalmistajat tietävät kaikki artistin heikkouden, kun keskipisteessä on hänen oma taiteensa. Artistit ovat allekirjoittaneet surkeita levytyssopimuksia kautta aikain. He suostuvat mitä uskomattomimpiin managerisopimuksiin. Paras tapa päästä artistin ystäväksi onkin kirjoittaa hänestä mairitteleva levyarvostelu. Artisti voi myös alistua soittamaan millä tahansa ritsalla, kunhan hän saa sen ilmaiseksi.

Kaikki edellä mainittu tapahtuu samasta syystä. Olemme kaikki saaneet lapsuudesta lähtien kehuja hyvän suorituksen jälkeen. Voiko vanhempien pään paijauksia onnistuneiden arvosanojen myötä saada liikaa? Tai kaverien kehuja onnistuneen urheilusuorituksen jälkeen? Ikihaavoittuva sielumme janoaa aina ja ikuisesti osakseen arvostusta ja hyväksyntää.

Keikalla, osa 6 – Nuori lahjakkuus sai ilmaisen kitaran

Oven aukaisee hädin tuskin täysi-ikäinen miehen alku. Hänen vaatetuksensa kielii boheemista elämäntavasta ja tarkoin mietitystä imagosta. Osa hänen tyylistään saattaa tosin olla pakon sanelemaa rajallisista varoista johtuen, sen verran nuutunut hänen yleisilmeensä on.

Pitkän nuorukaisen päässä oleva lierihattu peittää vain osan hänen pitkistä mustista hiuksistaan. Paksusankaiset lasit ja leveä kravatti lisäävät entisestään mielikuvaa taiteilijasta, jota musta samettitakki, pitkä harmaa kaksirivinen päällystakki, liituraitahousut, nahkakengät ja kävelykeppi täydentävät.

Katsellessani häntä en voi välttyä ajattelemasta vanhaa sanontaa ”katso mitä kissa raahasi sisään”, mutten henno sanoa sitä ääneen. Katselen sen sijaa tulijaa virne suupielelläni.

– Ja mitähän herralle saisi olla? virkon hivenen ivaa äänessäni.

– Nimeni on Andrés Segovia. Olen kitaristi. Yhteiset tuttavamme neuvoivat minua vierailemaan luonasi, nuori taiteilijan alku vastaa.

Tässäkö hän nyt on, mietin hieman hämilläni. Olen kuullut mainittavan hänen nimensä useampaan kertaan. Hänestä on puhuttu kitaransoiton uudistajana. Hänen konserttinsa maaseudulla ovat olleet menestyksiä. Nyt hän on täällä, pääkaupungissamme. Päätellen hänen vaatteistaan matkalippu kaupunkiin on ollut uhraus. Oletan siis, että kaveri on tosissaan.

Kehuessani hänen liikkeeseeni asti kiirinyttä mainettaan nuori mies punastuu, mikä on mielestäni hyvinkin sympaattista. Hän yrittää torjua hämmennystään ja jatkaa nopeasti:

– Tulin kaupunkiin pitämään konserttia, joka on ylihuomenna. Ongelmana on, ettei kitarani ole konserttisalin vaatimaa tasoa. Tarvitsen parhaan mahdollisen instrumentin käyttööni tuota iltaa varten. Maksan luonnollisesti teille kohtuuden rajoissa.

Ajatus uuden soittimen vuokraamisesta tälle hipsterille ei kuulosta kuitenkaan houkuttelevalta. Hänessä on kuulemani perusteella jotain ihmeellistä, joten haluan antaa hänelle kaiken mahdollisen tukeni. Huikkaan takahuoneessa kitaroita säätävälle apulaiselleni ja pyydän häntä tuomaan yhden parhaista kitaroistamme pojan kokeiltavaksi.

Saatuaan soittimen käteensä hän katselee sen pintaa pitkään ja hyväilee käsillään sen rungon muotoja, aivan kuin soitin olisi hänen rakastajattarensa. Hänen silmänsä kiertelevät soittimen yksityiskohtia, eikä edes ulko-oven avautuminen ja tuttavani sisääntulo saa häntä irrottamaan katsettaan soittimesta.

Nuorikko alkaa varovasti kokeilla soittimen sävyjä. Hänen vasen kätensä siirtyy kaulan eri asemiin, kunnes hän uppoutui täysin soittoonsa. Hän näyttää unohtavan kaiken muun ympärillään. Soitto jatkuu ja jatkuu. Varmistan, ettei puhelimeni pirinä katkaise hänen soittoaan.

Tuntuu kuin maailma ympärillämme pysähtyisi.

Nuorukaisen soitto muuttaa koko elämäni. Se sävyjen määrä, jotka hän saa kitarasta ulos, on jotain ennenkuulumatonta. Hän soittaa kappaleita tavalla, joiden toisintamiseen vaadittaisiin normaalisti kokonainen orkesteri. Kuulen monta yhtäaikaista melodiakulkua, torvia, jousia ja puhaltimia, mutta silti edessäni soi vain yksi soitin. Hänen tekniikkansa on moitteeton, muttei ylitseampuva. Se on riittävän jouhevaa, ettei se rajoita vaativimpienkaan kappaleiden tulkintaa.

Huomionarvoisaa on hänen tyylinsä soittaa kitaralla muille instrumenteille sävellettyjä teoksia. Tämä on jotain täysin uutta. Saan todistaa täysin uudenlaisia sovituksia kaikille tutuista kappaleista.

Hämmästyttävää!

Lopulta soitto taukoaa, ja nuorukainen nostaa katseensa ylös. Nyt hän huomaa sisään livahtaneen tuttuni, ja tuntuu säpsähtävän hieman yllätyttyään ylimääräisen kuulijan läsnäolosta. Ystäväni ei pysy nahoissaan vaan alkaa taputtaa.

– Bravo, bravo, hän ilakoi. Tunnen lievän myötähäpeän hiipivän ylleni, vaikka tuttavani innostus onkin kieltämättä oikeutettua.

– Nuori mies, sinulla on upea tekniikka ja musiikillinen mieli. Älä tuhlaa sitä kitaraan vaan harkitse vakavasti jonkun arvostetumman instrumentin, kuten viulun soittamista. Sinulla on lahjoja vaikka mihin! Lupaan auttaa sinua urallasi, tuttavani keuhkoaa.

Koen tarpeelliseksi esitellä heidät toisilleen. Tuttavani innostus ja toisaalta kitaristin vaatimaton olemus ovat kaukana toisistaan. Kuin eri maailmoista, mikä pitääkin paikkaansa.

– Tuttavani on konservatorion edistyneen viulunsoiton pääpedagogi, ja voi varmasti auttaa sinua, soitit sitten mitä vaan, pehmennän tarjousta hieman kitaran suuntaan. Nuori kitaristi nousee seisomaan ja katsoo tuttavaani silmiin.

– Kiitos kauniista sanoistasi, herra. Pahoin pelkään, että minulle instrumentin vaihto on jo myöhäistä. En missään tapauksessa käännä selkääni kitaralle. Se tarvitsee minua, viulu ei. Uskon, että ymmärrät kantani. Jos viulunsoiton kehittäjät eivät olisi antaneet soittimelle koko elämäänsä, ei se olisi nyt kaikkien jousisoittimien kruunaamaton kuningas, kitaristi puolustaa soitintaan ja jatkaa:

– Olen lisäksi vannonut kulkevani pyhän Francisco Tarregan viitoittamaa polkua. Hän uhrasi koko elämänsä kitaran aseman parantamiseksi, ilman toivoakaan kunniasta tai varallisuudesta.

– Ehditkö koskaan tapaamaan häntä? tuttavani kysyy.

– En, mutta tuntuu kuin olisin kulkenut vuosia hänen vierellään. Ajattelen kaikesta kuten Tarrega, joka loi kitaran sielun ja teki kaikkensa pelastaakseen sen katusoittajien ja kulkurien käsistä arvostetuksi soittimeksi.

Katselen nuorta kitaristia ja tunnen palan kurkussani. Tämä kaveri on tosissaan. Kukaan tässä kaupungissa ei torjuisi vaikutusvaltaisen tuttavani tarjousta, ei kukaan. Hänen pitää saada instrumentti käyttöönsä, se on selvää.

– Mitä jos antaisin sinulle tämän kitaran lahjaksi? saan kakistettua itsestäni ulos sen kummempia taloudellisia seurauksia miettimättä. Ajat ovat huonot, mutta joskus päätökset tehdään intuitiivisesti, sen kummempia spekuloimatta. Jatkan vielä sanojeni vakuudeksi:

– Älä huoli maksusta. Vie kitaran ilosanomaa mukanasi maailmassa, minne ikinä kuljetkin. Siinä on palkintoni.

Hän halaa minua silmin nähden ilahtuen, kyyneliään pidätellen. Tunnen hänen liikutuksensa, jolloin pala kurkussani suurenee entisestään. Pystyn pitämään itseni hädin tuskin kasassa, ja hyvästelen hänet toivoteltuani ensiksi menestystä konserttiin. Jäämme tuttavani kanssa ihmettelemään ja nauttimaan kahvia vielä hetkeksi nuorukaisen poistuttua.

– Aikamoinen veijari, sanoisin. Nuori ihminen soittaa tunteen palolla silmät innosta kiiluen ja heittäytyy täysin soittonsa vietäväksi. On varmaa, että hän tulee kaatamaan musiikillisia raja-aitoja. Kuulemme hänestä vielä!

Tällaiset hetket ovat kitarakauppiaan elämän suola, ja antavat voimia jatkaa valitsemallaan tiellä. Huolimatta siitä, että juuri tämä kohtaaminen tapahtuikin vain unessa. Koskaan ei tiedä, milloin saan olla oman elämäni Manuel Ramírez ja endorssata puolestani seuraavaa kitaramusiikin uudistajaa.

Keikalla, osa 7 – Pyrotekniikka meinasi viedä hengen

Travellaamisen, turismin ja työmatkustelun erot ovat selviä. Ensimmäisen henkeen kuuluu tietynlainen riskienotto, jossa hakeudutaan pois omalta turvallisuusalueelta. Turisti hakeutuu puolestaan tuttuun ja turvalliseen lomakohteeseen. Minkälaista on sitten matkustaa työkseen?

Artistia seurueineen pidetään poikkeuksetta kuin kukkaa kämmenellä. Promoottorin edustaja on autoineen häntä lentokentällä vastassa. Artistilla voi olla oma vartija, ja hänet pidetään eristyksessä paikallisesta kulttuurista. Tai ainakin sen varjopuolista. Promoottori on maksanut paljon hänen saamisestaan maahan, ja aikoo tienata artistin avulla rahaa. Kultakimpaletta ei haluta vaarantaa.

Sukulaiset kyselevät usein kiertueammattilaiselta: ”Eikö siellä Etelä-Amerikassa ole kauheasti roistoja? Eikö Venäjällä ole vaarallista matkustaa?” On ja ei. Pidän edelleen autolla ajamista ja alkoholia suurimpina yksittäisinä riskitekijöinä.

Mutta totta kai matkoilla sattuu ja tapahtuu. Tässä on kolme ikimuistoista hetkeä keikkamatkoiltani, joissa pelkästään karmalla ja elämän tarkoituksella oli sormensa pelissä.

1) Pyrotekniikkaa Chelyabinskissä

Kasaamme kollegani kanssa backlinea keskellä lavaa. Kaikki on melkein valmista, kun valmistelemme lavan etuosassa konsertin akustisen osion rekvisiittaa. Täysin tyhjästä väliimme ilmestyy valtava kaksimetrinen tulisuihku, joka polttaa kulmakarvani mennessään. Otamme molemmat askeleen taaksepäin. Tulilinjalle jääneet perkussiot ovat ilmiliekeissä. Tulta kestää muutaman sekunnin ajan, kunnes se loppuu. Mitä helvettiä! Huudan järkytystäni pois täynnä pelonsekaista epäuskoa. Lyhyen selvittelyn jälkeen selviää, että lavan alapuoli on täynnä kaasupulloja, joista osa on jäänyt auki eilisen illan jäljiltä (Venäjällä tulisuihkut ja tanssijat kuuluvat jokaisen yökerhon peruskattaukseen). Kaasupullot ovat kytkettyinä keikkapaikan valokonsoliin, joka päälle laitettaessa kytkee liekit päälle. Lavalta löytyy useampi pieni reikä, joita paikalliset nyt tukkivat. Tajuan tapahtuneen vasta hetkeä myöhemmin. Istumme alas kollegani kanssa. Katsomme toisiamme ja tajuamme molemmat, kuinka lähellä hengenlähtömme juuri oli.

2) Turbulenssia Vladivostokin yllä

Ilmakuopan muistaa vasta koettuaan sen toden teolla. Valmistaudumme lyhyeen siirtymään välillä Khabarovsk–Vladivostok osana isompaa kiertuetta. Sääolosuhteet ovat myrskyisät. Kiertueen johto neuvottelee pitkään, lähteekö seurue ylipäätänsä matkaan. Päätös tehdään lopulta yhteisesti, jolloin massiivinen ryhmämme siirtyy meille vuokrattuun yksityiskoneeseen. Juuri ennen määränpäätämme kone alkaa heilua ennennäkemättömällä tavalla.

Laukut, huivit, laptopit ja viinilasit lentelevät. Tuntuu, kuin iso koura olisi ottanut sisuskaluistani otteen ja kääntänyt ne ylösalaisin. Nyt mennään, ja kovaa. Lentäjä saa tilanteen lopulta hallintaansa, ja jäämme pyörimään vapaaliitoa kohteemme ylle. Katson toveriani vieressäni. En ole koskaan nähnyt häntä yhtä pelästyneenä. Olen itsekin varmasti pelosta kalpeana. Pyörimme piinallisen kauan Vladivostokin yllä, muttemme pääse koskaan laskeutumaan. Muutaman tunnin päästä palaamme lähtöpaikkaamme. Elämäni erikoisin lento on ohi.

3) Epidemia Mexico Cityssä

Bändi odottaa esiintymistä kymmenen tuhatta henkeä vetävällä areenalla, joka on loppuunmyyty. Saamme kuitenkin promoottorilta noin tuntia ennen ovien aukeamista tiedon, että maahan on julistettu hätätila. Konsertin peruuntuminen on erittäin todennäköistä. Luemme suomalaisesta verkkolehdestä, että Mexico Cityssä on puhjennut lintuinfluenssa. Bändi on täysin tolaltaan, he ovat tavanneet satoja fanejaan aikaisemmin päivällä, halailleet ja ottaneet kuvia heidän kanssaan.

Olemme yhteydessä manageriimme. Odottelu on tuskallisempaa kuin koskaan. Lopulta saamme varmistuksen, että ovia ei tulla avaamaan. Presidentti on perunut kaikki yleisötapahtumat koko maassa. Tunnelma on epärealistinen. Mitä ihmettä tapahtuu? Puramme backlinen ja googlaamme peloissamme uutisia maailmalta. Pääsemmekö pois maasta? Ovatko muutkin keikat peruttu?

Nämä hetket palaavat kirkkaimpana mieleeni, kun puhe kääntyy matkustelun riskeihin. Muitakin tarinoita on, mutta pahimpia vaaratilanteita en ole luultavasti itse edes tajunnut.

Oman harkintakyvyn pettäminen, toisin sanoen kännissä toikkaroiminen on vaarallisinta mitä ihmiselle voi tapahtua. On suoranainen ihme, etten ole vahingoittanut itseäni enempää alkoholin liikakäytön seurauksena. Juoksutaksi yöllisen tissibaarireissun päätteeksi Sao Paolossa olisi voinut päättyä huonosti.

Aina voi tietysti jäädä kotiinkin. Sinnekin on tosin moni kuollut.

Keikalla, osa 8 – Kun rocktähteys jää päälle

Psyykeen lisäksi kiertueilla kovimmilla on ihmiskeho, joka käy läpi valtavan määrän eri tunnetiloja yhden vuorokauden aikana.

Aamu alkaa väsymyksellä. Toivo on seuraava tunne hakeutuessasi keikkapaikalle. Seuraavaksi jännität, toimiiko laitteistosi. Kärsimättömyys ruokailun myöhästyessä on voimakas tunne sekin. Voimattomuuden tunne kohtaa sinut kävelyretkellä. Huomaat, kuinka epäreilu maailma onkaan. Nämä ajatukset sekoittuvat elimistössä vähitellen kehittyvään adrenaliiniin, joka lisääntyy palatessasi keikkapaikalle. Illan kiristyvä syke saavuttaa huippunsa keikan alussa ja sen aikana.

Keikan jälkeen vapautuva endorfiini pitää mielen virkeänä. Jopa niin virkeänä, ettei uni tahdo tulla silmään. Tätä kompensoidaan alkoholilla, jonka nauttiminen lisää entisestään endorfiinin eritystä ja virittää kehon voimakkaaseen ylilataukseen. Tätä yritetään sitten toppuutella jazztupakan tai rauhoittavien lääkkeiden avulla. Aikamoista settiä, eikö?Kun tämä kaava toistuu päivästä toiseen, tekee muisti tehtävänsä. Aivot ovat vieläpä erittäin oppivaa sorttia. Ne alkavat vaatia päivittäistä adrenaliiniannosta osakseen, vaikka kiertue olisikin jo ohi ja makaat kotisohvallasi.

Huomaat pulssisi nousevan juuri ennen kymmenen uutisia. Täsmälleen siihen aikaan, kun esiintymisen olisi tarkoitus alkaa. Aivot eivät saa kuitenkaan vastinetta tunteelle, ja olet ihmeissäsi. Eniten ihmeissään on kuitenkin puolisosi. Käyskentelet pitkin huoneistoa ja käyt toistuvasti etsimässä jääkaapin ovesta siihen printattua päivän aikataulua, mutta sitä ei vain löydy. Kierroksia yritetään laskea kotioloissa sisäsiistein keinoin, kuten tuijottamalla TV-sarjoja yömyöhään. Vaimon kanssa ei malteta mennä samaan aikaan nukkumaan, vaan jäädään sohvalle ihmettelemään. 

Mikä minua vaivaa?

Entäs sitten endorfiini? Sitä vapautuu keikan jälkeen roppakaupalla. Pitkän matkan juoksijat tuntevat endorfiinihumala-käsitteen, mutta rokkari vetää tästä vielä paljon paremmaksi. Koska alkoholikin vapauttaa endorfiinia, on sitä kropassa yhtäkkiä melkoinen yliannos. Kun vastuu ei paina ja olet mitä luultavammin suljetussa tilalla (lue: kiertuebussissa), jokainen voi päästää valloilleen sisäisen petonsa, velloa ja höyrytä onnistuneen päivän jälkeen aivan miten huvittaa. Kiertuebussissa nähdäänkin iltaisin melkoisia suorituksia. Kun tätä kaavaa toistetaan kuukausitolkulla, muodostavat aivot siitä käyttäytymismallin ja hyvin voimakkaan muistijäljen, joka alkaa toimia käänteisesti isäntäänsä vastaan.

Kiertueelta palannut veteraani menee ystäviensä kanssa ulos paikalliseen vaihtamaan kuulumisia. Ilta alkaa leppoisasti, mutta pian päähän humahtanut alkoholi tekee sankarillemme tepposet. Alkoholi herättää nukkuvan pedon, ja vie hänet takaisin keikanjälkeisiin tunnelmiin. Epäonnistumisen pelkoa seurannut helpottuneisuus, siitä seuraava onnistumisen ilo ja universaali voittamattomuus ottavat ihmisestä vallan. Elimistöön purskahtaa aimo annos endorfiinia, ja kun tämä tapahtuu paikallisessa Tsemppi-pubissa, on sivullisten ihmetys suuri.

Olen nähnyt tämän ilmiön lukemattomia kertoja – urheilijat, TV-julkkikset ja teatteriväki ovat kaikki tämän oireyhtymän uhreja. Juuri niitä, joiden käytös on humalassa mitä karmeinta seurattavaa. Humalassa mekkaloiva julkkis elää uudestaan silmiesi edessä menestyksen hetkiään, vaikka paikka olisi lähiöpubi Vantaalla.

Jos suinkin mahdollista, suhtaudun tähän kaikkeen huumorilla. Enkä missään nimessä anna tämän ylenpalttisen käytöksen provosoida minua. Kaveri on muissa maailmoissa ja lähinnä hänen peräänsä pitäisi katsoa sen verran, ettei hän loukkaa itseään.

Nämä reaktiot johtavat pahimmillaan tunteeseen, joka on verrattavissa post-traumaattiseen stressihäiriöön vaikkei sen määreitä varsinaisesti täytäkään. Tuo ilmiö on yleinen sotaveteraaneilla, mutta lukiessani artikkelia Ville Kivimäen Murtuneet Miehet -kirjasta, on sieltä helppoa löytää tuttuja piirteitä, jotka vastaavat omiakin kokemuksiani. Ilmiö on nimetty vasta 1990-luvulla, eikä sitä ymmärretty sotien aikaan tai niiden jälkeenkään, kun senaikaisten nuorten psyyke petti täysin. Oireina on muun muassa traumaattisen tapahtuman kokeminen uudelleen toistuvina muisti- ja mielikuvina, tuntemuksina tai unina. Tunne voi johtaa jatkuvaan varuillaanoloon, joka ilmenee nukahtamisvaikeutena ja yöllisinä heräilyinä.

Olen herännyt lukemattomia kertoja yöllä kuvitteellinen plugijohto kädessäni, ja tunkenut sitä yhtä kuvitteelliseen jakkiin. Enkä käytä tätä nyt seksuaalisena vertauskuvana. Mukautuminen normaaliin yhteiskuntaan kestää kiertueen jälkeen pitkään. Keikkojen stressitilanteet purkautuvat vähitellen, yksi toisensa jälkeen. Tunne siitä, että “taas pitäisi mennä” vaivaa keikkailijaa pitkään. Minulla palautuminen kesti kokonaiset puolitoista vuotta! Vasta nyt nukun hyvin, ja osaan nauttia paikallaan olosta. Nämä seikat on hyvä pitää mielessä, kun harjoittelee yhteiseloa entisen kiertueammattilaisen kanssa.

7.1.2015 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja on Custom Boardsin omistaja ja pitkän linjan kitararoudari.

Keikalla-juttusarja julkaistiin alunperin vuoden 2015 tammikuussa Backstage-blogissa ja Soundi-lehden nettisivuilla.