Orgaanisina soittimina kitarat ovat alttiita ongelmille. Keikkapaikoilta tarttuva pöly, rasva, hiki ja savukoneiden nesteet kaivavat soittimesta helposti heikkouksia esiin. Tähän kun lisätään kuljetuksen ja lämpötilojen tuomat haasteet, olisi mikä tahansa esine kovilla. Tämä mielessä koen luontevaksi käydä soitinta läpi niissä ilmenevien vikojen kautta. Kaikkeen varautuminen on vaikeaa, mutta kiinnittämällä seuraaviin seikkoihin huomiota pääset hyvään alkuun.
Kitaran lapa
on etenkin Gibsonin herkin kohta, ja katkeaa yllättävän helposti. Fenderin kaula taas tuntuu kestävän mitä vaan. Jokainen joka näkee elämässään Gibsonin lavan murtumisen, muistaa sen pitkään. Onneksi se on korjattavissa. Jos työ tehdään huolellisesti, soittimesta voi tulla jopa parempi.
Kitarateknikko Johan Fallenius koki kauhun hetkiä matkallaan Unkariin. Kitaroita oli paiskottu lentokentällä, ja yhden kaula oli poikki. Koska keikka oli seuraavana päivänä, hän uhrasi vapaapäivänsä ja liimasi soittimen kasaan hotellihuoneessa. Vakuuttavaa toimintaa!
Viritystapit
ovat yksi kitaran heikoimpia osia, etenkin vintage-Klusonit. Jos soitin kolahtaa edes vähän, virittimet ovat entiset. Eräs kollegani totesi lakonisesti, että Klusonit ovat pelastaneet monta Gibsonin kaulaa. Ne antavat helposti periksi ja vievät jännitettä pois soittimen rungosta.
Viritystappien huolto
Ota kaikki kielet pois ja tarkista virityskoneiston kunto. Pyörivätkö ne kivutta, ja onko liikerata normaali? Kiristä tarvittaessa mutteri etupuolella ja ruuvit koneiston vieressä. Joissain virittimissä on niiden toiminnan kireyttä säätelevä ruuvi. Kiristä nämä suhteellisen tiukalle niin, että virityskoneiston käyttäminen on vielä miellyttävää.
Myös koneiston voitelu kannattaa. Suihkauta hieman PRF:n ruskeasta pullosta ja kierrä viritintä pari kertaa. Tällä aineella on hyvä taipumus ulottua pienempiinkin koloihin ohuen koostumuksensa ansiosta.
Kuten alla olevasta kuvasta voi nähdä, on kielten kiinnittäminen näköjään aina ollut taitolaji. Ei ihme, että kitaraa on pidetty epävireisenä soittimena jo vuosisatoja.
Kaularaudan säätäminen
kiertueella on aina tilapäistä. Raudan pitäisi antaa asettua ainakin yön yli. Keikka taas voi olla jo kahden tunnin päästä soittimen säädöstä. Tunnin soiton jälkeen kitara pakataan ja lennätetään seuraavaan kohteeseen. On täysin arpapeliä missä asennossa kaularauta on seuraavana päivänä.
Hieman yllättäen kaularaudat pitävät hyvin kutinsa vaativissakin olosuhteissa. Niitä ei joudu säätämään läheskään niin paljon kun voisi olettaa. Mielestäni tämä on yksi kitaran vahvoja puolia.
Huolimatta siitä, onko kaularauta satulan vai "bodyn" päässä, se kiristyy ja löystyy aina samaan suuntaan. Kiristys tapahtuu myötäpäivään ja löysäys vastapäivään. Jos rauta on huomattavan jäykkä, kannattaa se aina löysätä ensiksi.
Satulan
suurin ongelma on kielestä uriin jääneet metallinrippeet. Satula ei likaisena anna kielen luisua takaisin paikalleen venytyksen jälkeen. Tämä aiheuttaa kielen "kanittamisesta" johtuvan ylävireen. Satula tulisi aina puhdistaa kielten vaihdon yhteydessä. Loistava väline tähän on Stew Macin hiontalanka, joka sopii myös tallan putsaamisen.
Kun urat ovat puhtaat, satula voidellaan grafiitilla. Monen eri vaihtoehdon jälkeen olen päätynyt käyttämään SRV:n teknikon Rene Martinezin Guitar Lubea. Pullon pieni koko, mukana tuleva työkalu sen levittämiseen sekä aineen riittoisuus tekevät siitä lyömättömän apuvälineen keikoille. Oikea määrä grafiittia auttaa kieltä palautumaan venytyksen jälkeen alkuasentoonsa.
Kätevä lisäväline grafiitin käyttöön on myös Stew Macin String Lifter, jolla saa nostettua kieliä helposti kovassakin jännitteessä.
Satulan pikahuolto
Jos satulan urat ovat liian syvät (tämä mitataan painamalla kolmannelta nauhalta kieli alas ja kokeilemalla onko ensimmäisen nauhan kohdalla mitään liikettä), niitä pitää paikata.
- Ota luottokortti tai vastaava kova alusta valmiiksi.
- Hio satulan reunasta viilalla pölyä ja kerää se luottokortin päälle.
- Annostele hammastikulla pölyä uraan, joka on liian matala.
- Laita tippa pikaliimaa pölyn päälle. Se sitoo massan tehokkaasti osaksi satulaa.
- Hio langalla tai satulaviilalla satula haluttuun korkeuteen.
Otelaudan huolto
Puut pysyvät kunnossa, jos soitinta soitetaan. Sormista irtoava rasva pitää puun huokoisena. Otelaudan ja nauhojen puhdistamiseen lyömätön väline on Gorgomyte-liina. Tämä ihmepyyhe sopii kaikille kitaran pinnoille. Rätillä voit käsitellä kaulan, bodyn ja jopa metalliosat. Saat pois vuosien vanhat pinttymät, ja hieno kromikuori kiiltää taas lavavaloissa. Tämän "löytämisen" myötä litkut ovat jääneet ennen pitkää työhuoneelle. Paketillisella Gorgomyteä pärjää pitkään, eikä se vie käytännössä yhtään tilaa. Käsittelyn jälkeen kitara pyyhitään puhtaalla mikrokuitu/vanha wifebeater tms. -liinalla, ja käsittely on valmis.
Kitaran nauhat
kestävät pitkään. Jos käytät paljon capoa, huomioi, että capo antaa kovan paineen sille nauhalle, johon se on asetettu. Älä koskaan jätä capoa kiinni kitaraan pitkäksi aikaa. Joillain valmistajilla on capoja, jotka simuloivat sormen luonnollista barre-otetta. Tämä parantaa myös virettä eikä ole pihtimäinen klamppi, joka naulaa kielet nauhoihin kiinni.
Kaulan ja bodyn kiinnitys
on pakollinen tarkistuksen kohde pulttikaulaisissa kitaroissa. Pikainen kiristys sulkee tämän muuttujan pois mielestäsi.
Hihnatapit
löystyvät jatkuvasti, ja ovat yksi tärkeimpiä kohteita soittimen päivittäisessä huollossa. Vartaloa lähempänä oleva tappi liikkuu enemmän soiton aikana. Yleensä kitaran päädyssä oleva tappi pysyy hyvin kiinni.
Varaa puu/kontakti-liimaa ja hammas/cocktail-tikkuja kiinnittämistä varten. Ruuvi pitää saada niin kireälle, ettei viimeisellä väännöllä ole enää liikettä.
Ruuvaaminen kannattaa suorittaa todella pieteetillä, ettei ruuvin kanta pääse pyöristymään. Jos hihnatappi pitää joskus vaihtaa, ruuvin pitää olla siinä kunnossa, että sitä pystyy työstämään.
Hihnat
ovat kielten ja metalliosien pahin vihollinen. Joskus kitarahihna on soittajan lavahikoilun jäljiltä niin “marinoitunut", että tekee todella pahaa pakata se samaan laukkuun kitaran kanssa. Hihnoista voi tulla äärimmäisen kiusallisia ajan myötä. Hien mukana hihnaan imeytyy käsittämätön määrä orgaanisuutta ja patinaa. Jos tällaisen hihnan laittaa kitaran kanssa tiiviiseen caseen, kitaran metalliosat saavat hien mukana kehon mineraaleja, ja ruostuvat nopeasti.
Säilytä siis hihna aina erilleen kitarasta. Jos hihnan kiinnittää kitaraan pysyvästi, se ei onnistu. Mielestäni tämä on hihnalukkojen parhaimpia puolia. Saat hihnan helposti irti ja marinoitumaan muualle, pois kitaran lähettyviltä vai haluaisitko itse nukkua tämä hihna vierelläsi?
Hihnalukot
ovat halpa henkivakuutus kitaralle. En näe mitään syytä olla käyttämättä niitä. Oikein asennettuina ja huollettuina lukot pitävät kitaran ja hihnan turvallisesti kiinni toisissaan. Hihnalukot voidaan jakaa karkeasti Schaller- ja Dunlop-tyyppisiin. Suurin osa muista merkeistä on näiden variantteja. Suomessa ylivoimaisesti yleisin on Schaller, jonka yksinkertainen rakenne toimii erittäin hyvin.
Jos et halua vaihtaa kitaran alkuperäisiä osia, varmistukseksi voi toimia nippuside tai pätkä rautalankaa. Nyt hihna on kiinteästi asennettu ja ruostuttaa kitarasi nopeasti. Mieti kumpi on tärkeämpää? Alkuperäinen hihnatappi vai jumiin ruostunut talla?
Talla
on suurimmassa roolissa kitaran soundissa, soitettavuudessa ja vireessä. Sen hyvinvoinnin edistämiseksi tulisi tehdä kaikki mahdollinen.
Tallan pinnat kannattaa hioa samalla hiontalangalla kuin satulakin. Varsinkin paksummat punotut kielet kuluttavat tallapaloja ja jättävät jälkeensä epätasaisen pinnan. Pieni sipaisu langalla poistaa vanhat rippeet ja palauttaa metalliosien kiiltävyyden takaisin.
Tallan voitelu
Kitaran kielten elämä on jatkuvaa tasapainottelua metalli- ja puupintoja vastaan. Kielen punos on useimmiten nikkeliä, ja koska talla on terästä, vahvempi metalli voittaa. Ennen pitkää kieli katkeaa hankauksen seurauksena. Tallan hiomisen jälkeen voit voidella kiinnikekohdat grafittipohjaisilla voiteluaineella. Kuten satulassakin, Rene Martinezin aine on paras mahdollinen tähänkin käyttöön. Voiteluaineen käytön tärkeys korostuu entisestään kampikitaroissa. Kaikki metallien hankauspinnat tulisi voidella. Etenkin straton tallassa tämä on äärimmäisen tärkeää ja ratkaisevassa roolissa vireen pitävyydessä.
Kitaran pinta
saa runsaasti hikeä osakseen. On taitolaji saada soittimet kiiltämään lavavaloissa niin, ettei niissä näy sormenjälkiä. Joillekin soittajille soittimen paskainen pinta voi tuoda lisää punk-uskottavuutta, valinta on taas kerran henkilökohtainen.
Oma hönkäys ja tippa sylkeä ovat edelleenkin lyömätön "luomu"-yhdistelmä puhdistusvaiheessa. Jos kitara on ollut huoltamatta pitkään, tarvitset kättä pidempää avuksesi.
Virtuoson valmistamat Cleaner ja Polish -aineet on tehty soittimia, ei huonekaluja varten. Virtuoso on Yhdysvaltalaisten vintagekitara-asiantuntijoiden suunnittelemaa. Cleaneria käytetään myös käsittelemättömille pinnoille. Polish-neste viimeistelee jäljen lakatuilla pinnoilla. Tämä toimii hienosti, ja suojaa kitaran pintoja keikkapaikkojen saasteilta.
Kulumat pinnassa
ovat väistämättömiä. Etenkin keräilyarvoa sisältävien soittimien omistajat ovat usein huolissaan siitä, raapiiko vyönsolki kitaran maalipintaa. Tätä voitaisiin kutsua "solki-ihottumaksi". Monelle soittimen luonnollinen kuluma on osa sen muotoutumista osaksi omaa kehoa. Soitin ikään kuin "kuluu päällesi" (kankea suomennos englanninkielisestä termistä). Joku artisti voi olla tästä tarkka. On hyvä tapa vetää paita vyönsoljen päälle soitinta lainatessa.
Totta kai amerikkalaiset ovat keksineet tällekin oman tuotteen, mutta rajansa kaikella. Erillinen suoja unohtuu laittaa päälle tai katoaa keikkaolosuhteissa ennen pitkää. Hyväksi havaittu keino on siirtää soljen kiinnityskohta lantion sivulle, jotta se ei raapisi kitaraa. Josh Homme ja hänen opetuslapsensa ovat tehneet tästä jo oman tyylinsä. Aidon desert-rokkarin erottaakin soljen sijainnista lantiolla.
Kitaran elektroniikka
ei sisällä vaarallisia jännitteitä, ja on näin ollen turvallinen harjoittelun kohde kaikille. Aiheesta on kirjoitettu kasapäin kirjoja, jotka usein turpoavat ohmin lakeja ja kytkentäkaavioita. Jargon ei sovi kaikille, joten lähestyn aihetta kuvien ja videoiden kautta. Otettuaan perusteet haltuun jokainen voi lähteä jatkamaan opiskelua haluamaansa suuntaan. Esimerkiksi Dan Erlewine lähestyy aihetta maanläheisesti, joten hänen kirjansa ovat hyvä lähde tiedonjanoisille.
Toiminnan varmuus
on keikoilla kaikki kaikessa. Suosittelen avaamaan ja tarkistamaan juotostöiden laadun kitaran sisällä. Kokeile ohuilla kärkipihdeillä jokainen juotos ja varmista niiden pitävyys. Kun olet tehnyt tämän kerran kunnolla ja mahdollisesti uudelleen juottanut huonot liitokset, voit olla levollisin mielin. Kitaran elektroniikka on varmatoiminen ja lähes idioottivarma, kunnes siihen lisätään aktiivietuaste, eli
Aktiivielektroniikka
kannattaa tarkistaa huolella. Etenkin patteri, sen asento ja kiinnitys ovat kriittisen tärkeitä. Varmista kiinnitys patteriklipsiin tiukentamalla vastakappaleet pihdeillä ja teippaamalla ne kiinni toisiinsa. Jos tilaa on, voit lopuksi laittaa pienen palan vaahtomuovia patterin ympärille. Tämä suojelee herkkää elektroniikkaa kitaran sisällä. Markkinoilla on monenlaisia ratkaisuja, ja jotkut niistä ovat erinomaisesti suunniteltuja. Kannattaa aina tehdä päätelmät itse ja tarkistaa työn laatu. Jos patteri menettää kontaktinsa elektroniikasta, signaali katkeaa välittömästi. Sähkövikojen korjaaminen kesken keikkaa ei käy nopeasti. Ainakaan jos pitäisi soittaa samalla.
Kytkimet
ovat vaihdettavia osia. Ennen pitkää ne pettävät, ja niitä tulisikin pitää kulutustavarana. Kytkimen vaihto ei ole vaikeaa. Kopio johtojärjestys, etsi vastaava osa ja korvaa kytkin uudella!
Kitaran häiriösuojaus ja maadoitus
on ikuinen ongelma sähkökitaristeille. Mikit poimivat ympäristöstä häiriöitä ja voimistavat ne signaalin mukana vahvistimelle. Mikki ei tiedä, mikä osa värähtelystä on tarkoitettu vahvistettavaksi ja mikä on ei-toivottua ainesta. Soittimen elektroniikka pyritään aina eristämään omaan koloonsa ja suojaamaan se ympäristöltä. Seinän pistokkeeseen asti ulottuva maaketju alkaa mikin kytkeytymisestä potentiometriin. Sama maa kulkeutuu signaalijohtoa pitkin vahvistimen runkoon. Keinot suojaukseen vaihtelevat kitaran mallin mukaan, alla muutamia esimerkkejä aiheesta.
Gibson on aikoinaan ratkaissut ongelman tehokkaasti. Sittemmin tästä ääripäästä on tultu takaisin päin, ja tyydytty kevyempään suojaukseen.
Stratocasterin elektroniikka voi näyttää tältä. Koko "plekusuojan" kattava eriste suojaa tehokkaasti kitaran sisällä kulkevaa heikkovirtaa.
Tähän Telecasteriin on teipattu sähköä johtavaa kupariteippiä. Pinnalle on jätetty pieni pala teippiä, joka yhdistyy plektrasuojaan, ja sitä kautta jakin runkoon ja signaalijohtoon.
Faradayn Häkki
Näillä kaikilla keinoilla on saavutettu enemmän tai vähemmän tehokkaasti sama asia – Faradayn häkki. Eri versioita samasta aiheesta löytyy pedaaleista, räkkilaitteista ja vahvistimista.
Tarkoituksena on estää sähkökenttien ja sähkömagneettisen säteilyn liikkumista suuntaan tai toiseen. Jos suojaus on hyvin tehty, kitaran sisälle ei pääse häiriöitä. Vastaavasti hyvin suojattu vahvistin ei aiheuta häiriöitä kitaralle. Kitaran sisällä liikkuva sähkö on sen verran heikkoa, ettei siitä ole haittaa muille laitteille. Tärkeintä on siis pitää ulkopuolinen liikenne poissa. Saman kaverin (Michael Faradayn) nimi esiintyy myös kapasitanssin mittauksessa, johon pureudun signaalijohtojen yhteydessä.
Maan mittaus
Maa on helppo mitata yleismittarin jatkuvuus-toiminnolla (continuity). Jokaisesta mittarista löytyy "piippaus"-mahdollisuus, joka osoittaa nopeasti, onko kitaran maadoitus yhteneväinen. Jatkuvuus on ensimmäinen testi, joka kannattaa opetella. Sillä on monia käyttötarkoituksia, ja se on vianetsinnän perustyöväline. Kitaran kielistä signaalijohdon maahan tulisi olla esteetön kulku. Näin vältetään häiriöt signaalissa.
Potentiometrien
hiilirata kuluu ja jättää rippeitä sen sisälle. Potikan voitelu on perushuoltotoimenpide, joka on kaikkien tehtävissä. Kitaran elektroniikka on helppo kohde, koska sen sisällä ei liiku vaarallisia määriä sähköä.
Jakki
jos mikä on kulutustavaraa. Riippuen jakin rakenteesta se pitää puhdistaa tai vaihtaa. Suljetut runkojakit ovat poikkeuksetta surkeita, ja alkavat pätkimään helposti. Niiden puhdistus ei auta, eikä niihin pääse käsiksi. Perinteisempi jakki on helppo kiristää sormella, jolloin se saa hyvän otteen plugista. Puhtaalla ja hyvin toimivalla jakilla on suuri merkitys sille, miten mikrofonien heikko signaali välittyy kitarajohtoa pitkin eteenpäin.
Soundi ei voi olla terve, jos jakki on tämännäköinen. Signaali poistuu kitarasta jakin kautta, ja muutenkin heikosta (yksikelaisen) mikin signaalista jää suuri osa hapettumiin.
Kitaran ulostulo
on heikko. Kitarasta lähtiessään signaali on vaihtovirtaa (AC – Alternating Current), jota voidaan mitata yleismittarilla. Mittausyksikkönä on voltti (V). Siitä signaali jatkaa vaihtovirtana loppuun asti. Signaalia vahvistetaan vähitellen, kunnes se saavuttaa huippunsa vahvistimen päätteessä. Yleisin vaihtovirran ilmenemismuoto on seinästä tuleva virta. Seinästä saatava sähkö on Euroopassa välillä 220–240 VAC. Kitara pystyy tuottamaan vain pienen osan tästä jännitteestä. Etsi mittaristasi seuraava symboli, kun mittaat vaihtovirtaa:
Karkeasti voidaan sanoa, että kitara tuottaa voltteja seuraavasti:
- Yksikelainen mikki 0,25 VAC
- Humbucker 0,5 VAC
- P-90 tai "kuumempi" humbucker 0.75 VAC
Aktiivimikit tuottavat huomattavasti enemmän jännitettä. Niiden komponenteista riippuen puhutaan muutamista volteista. Toisin sanoen aktiivimikki on eräänlainen esivahvistin, eli bufferi. Suuremman volttimääränsä takia aktiivimikiillä ei pysty hyödyntämään fuzzin eri sävyjä kitaran volumepotikkaa puhdistamalla. Toisaalta signaalijohdon laadun merkitys pienenee huomattavasti, kun soittimen sisällä on jo bufferi. Buffereita kohtaamme signaalitiellä vielä moneen kertaan. Jakista signaali poistuu kitarajohdon armoille, mikä on seuraavan artikkelin aiheena.
1.4.2013 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja on Custom Boardsin omistaja ja pitkän linjan kitararoudari.
