Mitä opin keikalla vuonna 2017

July 04, 2017

Mitä opin keikalla osa 1 - Kaikki alkaa tuotantotreeneistä

Julkaistu 4.7.2017

Mitä opin keikalla osa 2 - Vartin festivaalivaihto 

Julkaistu 6.7.2017

Keikkamuusikon tai -teknikon työssä ei liene mitään haastavampaa kuin festivaalit, joissa bändien väliset vaihdot pitää toteuttaa ripeästi. Palasin yli puolentoista vuoden tauon jälkeen hääräämään keikkalavojen takaosaan minulle aikaisemmin niin tuttuun kitarateknikon pestiin.

Kuinka ollakaan, ensimmäinen työkomennukseni osui festivaaleille, ja vieläpä The Rasmuksen kanssa Kaisaniemen kentälle, jossa aloitin työurani tasan kaksitoista vuotta sitten samaisen bändin kanssa.

KAKSIKYMMENTÄ MINUUTTIA. Sen verran aikaa minulla oli hoitaa edellinen bändi lavalta pois, tuoda omat laitteemme lavalle, tehdä linjacheck, viimeistellä soittimien viritys, ojentaa soittimet ja startata alkunauha.

Esiintyminen lähetettäisiin livestreamina ja televisioitaisiin myöhemmin syksyllä. Jos asetelma ei olisi ollut jo muutenkin hektinen, edellinen bändi veti hurmioissaan settinsä viisi minuuttia pitkäksi. Kansainvälisillä lavoilla tämä ei olisi mahdollista, mutta Suomessa näköjään on. Viimeistelin soittimien viritykset paria minuuttia ennen kuin aikamme koitti.

– Kiritäänkö aika umpeen?, kysyin kiertuemanageriltamme Antti Erikssonilta.

Vastaus oli myöntävä. Kun edellinen bändi vihdoin lopetti, aloitin tutut rutiinit, mutten voi kieltää, että pulssini oli korkea.

Laitoin kaikki langattomat lähettimet päälle sillä välin kun risereita vaihdettiin lavalla. Oma korvamonitorointini oli jo kytketty päälle, joten kun oma järjestelmämme olisi kytkyissä, kuulisin heti muiden teknikoiden puheen ja toiveet. 

Olin valmistellut bändin basso- ja kitararit niin, että molemmat olivat yhden sähkötöpselin takana molemmilla puolilla lavaa, eli heti kun saisin kytkettyä ne kiinni ja lavarasioiden multikaapelit olisivat kiinni, olisin periaatteessa valmis.

Vein risereilta pedaalilaudat lavan etureunaan, otin stand byt pois. Vahvistimien virtakytkimet olivat koko ajan päällä niin, ettei niitä tarvinnut erikseen käydä napsimassa päälle.

Tsekkasin ensiksi Eero Heinosen basson, joka kytketään vahvistimeen johdolla langattoman sijaan. Kun sain siitä äänen, jätin sen vasemmalle puolelle lavaa odottamaan keikan alkua. Basson vire ei heittele edes ulkoilmassa niin paljoa, että sille tarvitsisi tehdä mitään ennen keikkaa.

Riensin toiselle puolella lavaa, otin Paulin Rantasalmen sähkökitaran sen telineestä ja käänsin volumen auki, se oli päällä ja täydessä toiminnassa. Kitara takaisin telineeseen ja Lauri Ylösen akustinen kitara syliin. Langattoman mute pois ja hieman rämpyttelyä kieliin. Toimii.

KAIKKI OLI KASASSA, plektrat olivat paikoillaan ja keikka oli valmis alkamaan. Aikaakin jäi viisi minuuttia. Soittelin sähkökitaraa lämpimäksi ja viimeistelin sen viritystä, kun viimeiset minuutit saivat aikaan tutun kutinan vatsanpohjaan.

Muistinko laittaa oikean alkusoundin Eero Heinosen pedaalilautaan? Jäikö basso soittotilaan vai onko lauta mutella? Ovatko soittimen säätimet oikeissa asennoissa? Tiesin vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiin, mutta en voinut itselleni mitään. Riensin vielä kerran lavan vasemmalle puolelle tuplatarkistamaan kaiken edellä mainitun. Kaikki oli tietysti kunnossa. Matkalla takaisin lavan oikeaan reunaan kuulin jo korvamonitoreistani, että juonto lähtee, kolme, kaksi, yksi.

Kitara käteen, hihna kireälle ja pujotus artistin kaulaan. Plektra käteen ja taputus olalle. Tuntui, etten olisi ollut hetkeäkään poissa.

Mitä opin keikalla osa 3 - Puhdista liitännät jo ennen kuin signaali alkaa pätkiä

Julkaistu 10.7.2017

Minulle on muodostunut suorastaan tavaksi saarnata plugi­–jakki-liittimien puhdistamisesta, joten olen alkanut pitää tätä käytäntöä jo itsestäänselvyytenä. HIMin kesäkiertueen ensimmäisellä keikalla löysin itseni kuitenkin tilanteesta, jossa minulla ei ollut tarvittavia puhdistusaineita käytössäni.

Olimme liikenteessä Espanjassa vuokrabacklinella ja rahtasimme soittimet, pedaalilaudat ja muun oleellisen kohteeseen lehtorahdilla. Saimme selvät ehdot: Ei pattereita, ei akkuja eikä etenkään aerosolipulloja mukaan. Koska laitteistomme oli hyvässä iskussa ja huolella valmisteltu kiertuetta varten, uskoin klaaraavani neljä keikkaa ilman puhdistusaineita. Olin väärässä.

ENSIMMÄINEN KEIKKA oli Barcelonassa. Ilma oli lämmin ja kostea. Kasasin kamoja normaalisti ja tein ensimmäisiä testejä vuokrabacklinella. Kitaristi Linde Lindströmin pedaalilauta rutisi pahasti ja paikallistin vian fuzz-pedaalin ulostuloon. Signaali pätki ja katkesi välillä tyystin. Vaihdoin tilalle toisen johdon, mutta vika ei poistunut. Varapedaaleja meillä ei ollut mukana, joten aloin jo hahmotella fuzzin avaamista ja jakin kiristämistä, kun huomasin samaa rätinää toisessa pedaalissa. Pohdin, oliko laitteisto saanut runtua lentorahdin aikana, vai mistä oikein kiikasti?

Olin hiestä märkä, join suolaista vichyä ja paitani oli liimaantunut selkääni. Olisiko kyseessä kuitenkin kosteus? Kysyin paikalliselta teknikolta välttävällä espanjan kielellä, olisiko talolla lainata minulle sähköpuhdistusainetta.

Vartin päästä sain kaksi pulloa ja koeruiskutin niitä käteeni. Ensimmäinen pullo vaikutti puhtaalta alkoholilta, ja kokeilin sitä ongelmalliseen liitäntään. Rohina oli poissa! Tein saman toiselle liitännälle, ja sekin hiljeni. Kävin läpi myös kaikki vahvistimen päähän menevät plugit, soittimien jakit ja monia muita liittimiä. Lopuksi roklasin läpi koko kitara- ja bassojärjestelmät, ja kaikki oli kunnossa. Ei rätinöitä, eikä paukkeita.

JOS EN OLISI KOKEILLUT kasausvaiheessa liitäntöjä huolellisesti läpi, olisin ollut pulassa keikan aikana, kun toinen kitaravahvistin olisi mykistynyt liitäntöjen liiallisen kosteuden takia. Liitännöissä ei ole paljoakaan kosketuspinta-alaa, joten signaali alkaa pätkimään nopeasti, jos liitännät eivät ole puhtaat.

Tätä ei niinkään tule ajateltua talven aikana Suomessa, mutta kesän ja etenkin helteiden saapuessa tilanne on toinen. Kosteus ja sähkö eivät ole kavereita keskenään.

Mitä opin keikalla osa 4 - Puhdasta soundia särövahvistimesta

Julkaistu 18.7.2017

HIMin Linde Lindström soittaa tällä kiertueella kitararigiä, jossa toinen vahvistin on high gain -asetetuksilla ja toinen keskiraskaalla murolla, mutta senkin edessä on kaksi fuzzia ja boosteri.

Näiden vahvistimien yhdistelmällä soitetaan 95 % keikoista, joten särösoundi oli ollut etusijalla kiertuekamojen suunnitteluvaiheessa. Ville Valo oli sittemmin toivonut puhdastakin soundia, jollainen piti jostain repiä. Ratkaisuksi valikoitui Mad Professorin Underdrive -pedaali, mutta miten fuzzit ja niiden ympärille asetettu noise gate suhtautuivat siihen?

ENSIMMÄINEN KEIKKA meni läpi vanhalla kytkennällä, jossa signaalitie oli:

Langaton --> viritin --> wah --> underdrive --> splitteri.

Tämä ketju oli toiminut treeneissä hienosti. Keikalla lavan takana olleet LED- ja ties mitkä valot myrkyttivät keikkapaikan huterasti kytkettyjä sähköjä sen verran, että kitara alkoi hurista melkoisesti, kun sitä piti auki sen volume päällä. Koska biiseissä oli monia kohtia, joissa hiljaiset ja äänekkäät kohdat vuorottelevat, asialle piti tehdä jotain.

Olisin voinut muuttaa tämän kytkennän jo treenikämpällä, mutta koska treeniolosuhteissa pieni taustahurina ei haittaa, artisti ei ollut vaatinut sitä.

Kaivoin linjacheckissä työkalusalkustani esiin toisen noise gate -pedaalin. Asetin sen juuri ennen splitteriä ja ajattelin, että se poistaa tehokkaasti melua, ennen kuin signaalia ajetaan splitteristä vahvistimelle ja toiseen ketjuun, jossa olivat mukana fuzzit, jotka puolestaan kytkettiin toiselle vahvistimelle.

Ongelma oli, että kun Underdriven polkaisi päälle, se vaikutti myös gaten toimintaan, ja puhtaiden äänien hännät leikkaantuivat pois. Noise gatea piti siis polkea välillä pois päältä, ja se piti muistaa polkaista taas päälle niissä kappaleissa, joissa hiljaisuus toimi fuzz-riffien jälkeen tehokeinona.

SEURAAVALLA KEIKALLA nostin hieman Underdriven volumea, mikä aukaisi enemmän juuri asentamaani gatea. Tämä puolestaan aiheutti sen, että puhdas soundi oli hivenen liian yliohjattu, ja se avasi samalla splitterin jälkeistä toista gatea niin, että fuzzia pääsi nyt hieman puhtaan soundin sekaan. Ei hyvä.

Huomasin myös, että Linde sääti Underdriven potikoita keikan aikana, eikä lopputulos tuntunut siltikään asettuvan. Päätin tehdä asialle jotain seuraavan päivän soundchekissä.

Pohdin bussissa illalla nukkumaan mennessäni signaalitietä. Mihin tuon Underdriven asettaisi, jotta se toimisi parhaiten? Halusin ratkaista tämän ongelman heti kiertueen alussa, sillä se tulisi muuten vastaan joka ilta viidenkymmenen keikan ajan. Seuraavana oli vuorossa vasta kolmas keikka.

LANGATTOMAN SIGNAALI on lähtökohtaisesti linjatasoista eli vahvempaa kuin kitaran oma signaali. Kun ketjuun asetetaan bufferi tai pari, ei ole pelkoa, että signaali pääsisi heikkenemään. Alkupään efektien kytkentäjärjestyksen kanssa ei siis olisi niin nuukaa.

Tajusin, että vika ei ollut Underdriven vaan noise gaten sijoittelussa. Siirsin sen heti langattoman jälkeen, jolloin ketju näytti seuraavalta:

Langaton --> noise gate --> viritin --> wah --> Underdrive --> splitteri.

Nyt noise gate jopa pidensi Underdriven laskemaa signaalia, eikä sitä tarvinnut ottaa välillä pois päältä.

Splitterin jälkeen signaali jatkoi toiseen gateen, ja huomasin mielenkiintoisen seikan. Underdrive tiputti signaalin niin alas, ettei toinen gate enää auennut lainkaan. Sen sisällä olevat fuzzit eivät saaneet lainkaan signaalia, eikä toisesta vahvistimesta kuulunut enää mitään Underdriven ollessa päällä. Toisin sanoen koko rigi muuttuu yhdellä polkaisulla täydellisestä fuzz-helvetistä puhtaaseen soundiin, toki samaan aikaan kitaran kaulamikin päälle vaihtamalla.

Monikanavaiset Laney VH100R -vahvistimet voivat soida jatkossakin koko keikan sillä kanavalla, joiden käyttöä varten ne on ensisijaisesti suunniteltu. Lisäksi pedaalilla tiputettu ”puhdas” soundi on upeaa kuultavaa, ja se reagoi erittäin hyvin soiton dynamiikkaan. Kanavanvaihtajia ei tarvita jatkossakaan.

Mitä opin keikalla osa 5 – Hikoilu voi mykistää koko laitteiston

Julkaistu 21.7.2017

LÄMPÖTILA OLI KOKO PÄIVÄN liki naurettava. Oli kiertueen neljäs keikka ja nyt olimme Portugalissa. Lämmittelybändin aikana yleisö oli pakkautunut saliin, ja kun vaihto alkoi, sieltä iskeytynyt kuuma ilma varoitti jo tulevasta. Tänään tulisi helvetin kuuma keikka!

Keikka alkoi ajallaan ja ongelmitta. Huomasin, että soittajilla kului vettä tavallista enemmän ja ettei lavalla riehuttu ihan samoin kuin muutama päivä aikaisemmin. Seisoin itse lavan takaosassa ja jouduin pyyhkimään valuvaa hikeä minuutin välin isolla froteepyyhkeellä. Ja minähän vain pysyttelin paikallani.

Kuulin korvamonitoristani kappaleiden välissä pientä rätinää ja aloin pelätä pahinta. Kestäisivätkö kamat tätä lämpötilaa? Korvakäytäväni olivat hiestä märät, eikä monitorointini ollut paras mahdollinen. Tuntui, että koko soundi alkoi hajota ja mössääntyä, mikä tapahtuu yleensä vasta loppukeikasta, kun soittimien kielet on ajettu aivan loppuun. Nyt oltiin kuitenkin vasta keikan alkupuolella.

BASISTI MIGE VIITTILÖI minulle. Luulin aluksi, että halusi tarkistaa, onko basson vire pysynyt. Mielestäni se oli, ja näytin peukkua. Hän kutsui minua kuitenkin käsimerkein luokseen.

– Tämä ei ole kunnossa, jokin on paskana, Mige sanoi ja näytti soitintaan.

Päässäni alkoi pyöriä adrenaliinin tukemana hahmotelma siitä, mikä voisi olla vikana. Pedaali, vahvistin, soittajan kuulokkeet, soitin, mikä?

Otin talkback-mikkini ja huusin melun yli monitoriteknikollemme, olivatko kaikki basson gainit kunnossa. Tällä halusin rajata ongelmaa. Ei kannata vaihtaa varavahvistinta, jos ei ole tietoa, missä on vika. Koska omat kuulokkeeni olivat hien kyllästämät, epäilin aluksi, että muusikonkin korvamonitorit olivat tukossa.

Monitorimies Viltsu Haapala vastasi minulle, että DI-boksin soundi heittelee. Katsoin sitä ja sen liitäntöjä. Valo paloi normaalisti, joten oli syytä olettaa, että se oli kunnossa.

– Miten muut kanavat, ovatko kaikkien gainit kunnossa, huusin takaisin bändin soiton seasta.

– Kaikki kolme heittelevät, kuului vastaus.

Tästä edespäin minulle oli selvää, että vika oli soittimessa. Mige oli hikoillut valtoimenaan bassonsa päälle, joten nappasin yhden lavapyyhkeistä ja pyyhin soitinta voimakkaasti. Räkläsin mikkivalitsinta hieman, ja soitto jatkui kappaleen väliosan lyhyen tauon jälkeen.

Pyysin korvamonitorointiini uhanalaista instrumenttia lujemmalle ja kuulin, kuinka se tuntui vaipuvan pois miksauksesta. Siellä se oli, mutta heikkona. Nappasin uuden soittimen telineestä, ja kun biisi oli saatu loppuun, mutetin signaalin, vaihdoin soittimen, laitoin plugi kiinni, otin muten pois ja homma pelitti.

Kiirehdin työpisteelleni ja avasin soittimen elektroniikan kolon. Se valui hikeä lattialle, joten juoksin hakemaan cateringista käsipyyhkeitä ja kuivasin sen läpikohtaisin. Pelkäsin, että sama toistuisi toisella soittimella. Otin varasoittimen langattoman pakin päältä imukykyisen rannenauhan ja kävin pujottamassa sen soittajan käteen seuraavan biisin jälkeen.

LOPPUKEIKKA SUJUI ONGELMITTA. Tajusin myöhemmin nukkumaan mennessäni, miksi moni hikoileva muusikko pitää ylipitkää rannenauhaa kädessään. Jos hiki valuu kielten päälle, ne kuolevat nopeasti, mutta pahimmillaan hiki oikosulkee soittimen elektroniikan. Niin kävi tänäkin iltana, eikä se ole välttämättä viimeinen kerta tämän kiertueen aikana.

Mitä opin keikalla osa 6 - Testaa myös varalaitteet 

Julkaistu 9.8.2017

Olen kuullut tarinoita, joissa varalle otettu vahvistin on lojunut auton takaosassa silloin, kun sitä olisi tarvittu kesken keikkaa. Minusta tämä on käsittämätöntä, ja vain krapulainen muusikko tai teknikko voi syyllistyä tällaiseen välinpitämättömyyteen.

Tiedän tämän kokemuksesta. Kun keikan jälkeen on otettu hörppyä, seuraavana päivänä keho ja mieli haluavat selvitä mahdollisimman helpolla, ja kaikki ”turha” jätetään tekemättä. Yksi usein paitsioon jäävä asia on varavahvistimet. Pahimmillaan ollaan niin kujalla, ettei niitä ole edes otettu mukaan.

OPTIMAALITILANTEESSA varavahvistin on identtinen sen kanssa, jolla soitetaan. Ja vaikka se olisikin saman valmistajan sama malli, on sen kunnosta ja putkien iästä kiinni, kuulostaako se samalta. Pahin tilanne on, että kun varavahvistimen kytkee keikalla hätäpäissään kiinni, sen ääni tulee niin kovaa, että muusikoiden korvat huutavat armoa äkillisen muutoksen jäljiltä. Sparen tulisi olla soundiltaan mahdollisimman samanlainen ykkösvahvistimen kanssa, mutta varsinkin sen äänentason tulisi olla täysin sama. Tässä muusikon ja teknikon apuna toimivat äänimiehet.

Digitaalisen konsolin mittarit kertovat, milloin taso on oikea, ja koska soundit tehdään vuokrakeikoilla muutenkin vastaamaan sitä kuulokuvaa ja niitä asetuksia, joihin äänimiehet ovat tottuneet, ei varavahvistin tee tähän poikkeusta. Se kannattaa asettaa valmiiksi paikoilleen ja sähköihin sekä oikeisiin säätöihin. Sitä kannattaa verrata päävahvistimeen, mielellään useampaan kertaan. Tämä kaikki tulee tehdä joka päivä. 

JOS HALUAT NOPEUTTAA vaihtoa hädän keskellä, voit jättää varavahvistimen soittoasentoon, jolloin stand by on kytketty pois päältä. Vaikkei vahvistimen päätemuuntajaan olisi kytketty kaiutinta, se ei ole moksiskaan niin kauan, kun sen etuasteeseenkaan ei ajeta signaalia. Hädän tullen voit vain vaihtaa inputin ja kaiutinjohdon, eikä sinun tarvitse naksutella vahvistimien kytkimiä edestakaisin. Keikalla sekunnit ovat kalliita, ja kuten Murphyltä olemme oppineet, varalaitteita ei luultavasti tarvita, jos ne ovat valmiina, oikeissa säädöissä ja testattuina.

Mitä opin keikalla osa 7 – Kaikki kitaran kielet eivät ole yhtä laadukkaita

Julkaistu 9.8.2017

Olen kauhistellut kitaran kielten laatueroja eri merkkien välillä ennenkin, mutta olen välillä unohtanut kaupalla päivystäessäni, kuinka tärkeästä asiasta on kyse. Lisäksi olen toisinaan pitänyt mielipiteeni omana tietonani, etten suututtaisi jonkin merkin maahantuojaa kertomalla rehellisesti, kuinka luokattomia minkäkin valmistajan kielet todellisuudessa ovat.

JOS SINUSTA TUNTUU, että kielten laatu heittelee, olet luultavasti oikeassa. Joskus on vaikea myöntää itselleen, että suosikkikielimerkillä on nyt vain vakavia laadunvalvontaongelmia. Päätös toiseen merkkiin vaihtamisesta kannattaa tehdä nopeasti. Myöhemmin voi sitten palata kokeilemaan omaa suosikkimerkkiään siltä varalta, että laadussa olisi tapahtunut kohennusta.

Kieliä valmistetaan teollisesti, ja valitettavasti punoksen ja ydinlangan keskenään sovittaminen ei ole helppoa. Kitaran yläkielet eli ne, joiden päällä ei ole punosta, ovat usein samoja valmistajasta riippumatta. Erot tulevat esiin vasta punotuissa kielissä. Olen huomannut, että mitä ohuempi punottu kieli on, sitä useimmin niiden kanssa on ongelmia – joillain valmistajilla.

KITARATEKNIKOLLE kielten kanssa puljaaminen on tärkeä osa päivittäisiä rutiineja. Kun työskentelee yhtä aikaa kahden tai useamman artistin kanssa, alkavat kielten erot tulla kiusallisesti esiin.

Toisen artistin kitaraan voidaan vaihtaa sama setti päivästä toiseen ja venyttää kielet samalla lailla, eikä hienovireisiin tarvitsen koskea lainkaan. Kielet ovat vireessä, ne eivät katkea, ja ne tuntuvat samalta päivästä toiseen.

Toisen bändin kanssa käytetään eri valmistajan kieliä, ja niiden kanssa on huimia ongelmia. Bändin kitaristi pyysi minua käyttämään kaikki jäljellä olevat kielet ennen kuin uusia ostetaan, joten hän antoi minulle samalla mandaatin hyväksyä virheet soittimien vireessä.

Eri valmistajan kieliä mutta samoja venytysmetodeja käyttäessä kitaran tallaa ja kielen pituutta joutuu säätämään päivittäin radikaalisti, eivätkä kielet siltikään asetu hienovireeseen. Kompromissit ovat radikaaleja, ja kitarateknikon ammattiylpeys on koetuksella. Itse heittäisin koko kielivaraston roskiin ja ostaisin uusia kieliä, jotka olisi mahdollista saada vireeseen, mutta näillä mennään. Aina kitaran vire ei ole kitarateknikosta kiinni.

Mitä opin keikalla osa 8 – Jääkylmällä soittimella ei ole mukava soittaa

Julkaistu 12.8.2017

Tätä kirjoittaessa takana ovat kahdet Suomen kesän festivaalit, ja molemmilla keli on ollut sateinen ja hyytävä. Festivaalien lavojen katot ovat ammattitasoa, joten pääasialliseksi ongelmaksi jää lämpötila tai pitemminkin sen puute.

KITARAT pitävät tasaisesta lämpötilasta, ja kun ennen keikkaa ulkolavalla säilytetty soitin annetaan soittajalle, se alkaa vähitellen lämmetä ja tippuu pahimmillaan vireestä keikan aikana. Tämä ei ole enää itselleni ongelma, sillä kielten huolellisella kiinnityksellä ja venyttämisellä pystytään ehkäisemään vireongelmat niin, että artistista riippuen samalla soittimella voidaan vetää koko keikka tai ainakin suuri osa siitä koskematta lainkaan viritystappeihin. 

Jos soittimia vaihdellaan paljon tai niillä soitetaan vain osa keikasta, soitin on kuitenkin lähtökohtaisesti kylmä, kun artisti alkaa soittaa sillä, eikä jääkylmä kitaran kaula tunnu hyppysissä kovinkaan hyvältä.

TEHTÄVÄNÄNI on ojentaa The Rasmuksen Lauri Ylöselle akustinen kitara pari kertaa setin aikana. Mielellään se on tietysti vireessä, joten tänä kesänä olen kiinnittänyt paljon huomiota myös soittimen esilämmittämiseen. Ajattelepa asiaa artistin näkökulmasta. Vedät keikkaa täysillä, ja yhtäkkiä tartut jääkylmään soittimeen, jolla pitäisi näppäillä herkkää kuviota virheettä yleisön edessä. 

Soittimet saa lämmitettyä niitä soittamalla ja pitämällä kättä kaulalla siinä kohtaa, mistä soitetaan. Jos biisiä soitetaan avoimesta asemasta, pidän kättä muutaman biisin ajan kitaran kaulalla ja tarkistan välillä sen vireen. Pyyhkeelläkin voi vatkata kaulaa edestakaisin, jolloin kitka lämmittää puuta hieman.

Kun kitara on mukavan lämmin, sen virekin tuntuu asettuvan helposti, ja teknikon on mukava antaa esilämmitetty soitin artistille vain saadakseen sen kaaressa heitettynä takaisin muutaman minuutin päästä. Heitto kuuluu toki show’hun, ja koska loppusetissä kitaraa tarvitaan vielä yhdessä kappaleessa, sama proseduuri toistetaan vielä kertaalleen keikan aikana. Mitäpä sitä ei tekisi artistinsa eteen.

Mitä opin keikalla osa 9 - Antakaa teknikolle työrauha

Julkaistu 20.08.2017 

Viime viikonloppu festivaaleilla muistutti minua taas siitä, kuinka vahvasti tähtikulttuuri vetoaa joihinkin ihmisiin. Tämän seurauksena lavan sivuilla on pahimmillaan kova tungos bändien esiintymisen aikana.

KEIKKOJEN ALUT OVAT HEKTISIÄ. Bändi on latautunut ja teknikko valvoo silmä kovana ja sydän sykkyrällä, toimivatko laitteet. Jos jotain on pielessä, se paljastuu yleensä ensimmäisen tai ensimmäisten biisien aikana. Vaikka laitteiston toiminta on tarkistettu moneen kertaan, on pelko silti olemassa. Tätä pelkoa ei helpota kitarateknikon työpisteelle kerääntyvä fanijoukko tai alalla silmäätekevien röykkiö, joka haluaa saada oman osansa keikan alun adrenaliinipläjäyksestä.

VIELÄ VUOSIKYMMEN SITTEN lavanreunaan kerääntyi pääosin nuoria toimittajanalkuja, jotka iloitsivat mahdollisuudesta nähdä bändiä siellä, missä energia on suurimmillaan. Sittemmin paikalle ovat löytäneet tiensä myös vanhempi väki, alan kulttuurivaikuttajat ja soittajien omaiset. Tämä on tietysti hienoa, mutta kaikkien soisi ymmärtävän, että kitarateknikon työpiste on kuin toimisto. Tuskin kukaan päätetyöläinenkään haluaa ketään tietokoneensa ja työtuolinsa väliin. Yhtä vähän kitarateknikko haluaa ketään huoltopöytänsä ja varakitaroidensa väliin tai tukkimaan ainoaa kulkureittiä lavalle, jonne pitää sännätä nopeasti hädän tullen. Osa näistä ihmisistä ymmärtää, kun heille sanoo, että ”arvostaisin jos pitäisitte tämän alueen vapaana”. Osa pahoittaa mielensä ja pitää teknikkoa virkaintoisena fasistina. 

Kuinka ihmeessä joillakin ihmisillä ole tilannetajua tai hajuakaan toisten työreviirin kunnioittamisesta? Edellisenä viikonloppuna jopa tuntui, että mitä vanhempi ihminen oli kyseessä, sitä vähemmän he ymmärsivät lavan pelisääntöjä. Kilometrien luulisi opettavan, miten rokkihommissa toimitaan. Tuntuisi hölmöltä alkaa teipata lavaan fluoriteipillä omaa reviiriään, mutta nyt tuntuu, että kokeilen tätä keinoa seuraavilla festivaaleilla. 

Sen verran annan löysiä, että jos lavan sivuun haluaa tulla seuraamaan keikkaa, kannattaa se ajoittaa keikan loppupuolelle, kun alun jännitys on selätetty ja keikka on siirtynyt euforisempaan ylläpitovaiheeseen, jolloin teknikkokin on puheliaammalla päällä.

Mikä ironisinta, itse soitosta lavan sivusta kuulee enää harvoin mitään. Soittimet ajetaan usein linjaan tai ainakin backlinea pidetään lavalla niin hiljaisella, että nekin vähät desibelit, jotka laitteista irtoavat, ohjautuvat sinne minne niiden pitääkin, eli yleisöön päin. Lavalla kuuluu nykyään lähinnä rummut. Poikkeuksia toki on, mutta ne ovat nykyään yhä harvemmassa.

Tehkää hyvät ihmiset itsellenne palvelus ja hakeutukaa vaikka VIP-alueelle, josta musiikkia voi kuunnella rauhassa PA:n kautta. Tai vielä parempi: etsikää käsiinne bändin miksaaja ja kysykää häneltä mahdollisuutta päästä seuraamaan keikkaa sieltä, missä soundi on parhaimmillaan. Näin keikasta jää varmasti enemmän kerrottavaa jälkipolville.

Mitä opin keikalla osa 10 – Ylimääräinen mies

Julkaistu 16.09.2017 

Bändien mukana kulkeva henkilökunta on kustannussyistä tarkoin rajattua. Lennot, hotellit, viisumit, työluvat ynnä muut maksavat ja vähentävät artistille keikkapalkkiosta jäävää osuutta. Jos keikka sattuu olemaan kotikaupungissa, asetelma on tietysti eri.

Olen nähnyt ulkomaisten bändien kiertueilla tilanteita, joissa vanhemman teknikon mukana kulkee nuorempi ja ripeämpi kaveri. Tämä on periaatteessa täydellinen match. Harmaahapsun kokemus yhdistyy kisällin intoon. Jotkut legendaariset ulkomaiset ääniteknikot istuvat keikan aikana tuolissa, kun avuksi otettu insinööri tekee varsinaisen työn. Tämä on todellista luksusta, eikä siihen ole useinkaan kotimaassa mahdollisuutta.

HEINÄKUUN ALUSSA aivan HIM esiintyi Helsingin keskustassa Tuska-festivaaleilla. Veto oli bändille tärkeä, johon sain ensimmäistä kertaa mukaan kakkosmiehen. Tämä takaisi, että keikka saataisiin kunnialla maaliin, vaikka keikan aikana tapahtuisi mitä. Kaikki meni lopulta mallikkaasti, mutta kakkosmies ei ollut turhaan mukana. Päinvastoin.

Bändin teknikot ovat tiiviisti kiinni työssään, ja jos keikan kasausvaiheessa ilmenee mitään yllättävää, voi ylimääräinen rasti tuntua ylivoimaiselta. Aikataulu on ennalta määrätty ja oma työprosessi kiveen hakattu, eikä niistä käy poikkeaminen.

OLIMME HAAVEILLEET rumputeknikko Kari Reinin kanssa rumpali Jukka Krögerin lavakuunteluun liittyvien laitteiden selkiyttämisestä jo jonkin aikaa, mutta niin vain homma oli jäänyt tekemättä. Taas kerran tämä tulevia keikkoja silmällä pitäen tärkeä modifiointi uhkasi jäädä.

– Olen valmis, joten tehdäänkö nyt se installaatio, kysyin Reiniltä.
– Ei ehdi, on vain puoli tuntia aikaa. Tehdään linjacheckin jälkeen, kuului vastaus.
– Sehän on puolessa tunnissa jo tehty, huikkasin ja pyysin lisävahvistustamme Custom Boardsin Eetu Lehtistä katsomaan, mistä oli kyse.

Neuvoimme Eetulle, mitä haluaisimme hänen tekevän, ja hän ryhtyi hommiin. Minä ja Reini jatkoimme omia hommiani. Vaikka olin jo valmis, jatkoin valmistavilla töillä, jotka tekisin normaalisti vasta linjacheckin jälkeen. Näin pääsisin nopeammin lepäämään ja valmistautumaan illan keikkaan.

Installaatio valmistui minuutilleen, ja niin vain homma oli paketissa, kun aloitimme linjacheckin. Pystyimme nyt myös tsekkaamaan kitaraa, bassoa ja rumpuja yhtä aikaa, koska meitä oli kolme. Miksaaja oli mielissään, ja hän sai loistavat asetelmat keikan alkua ajatellen ja kaivoi esiin tärkeitä taajuuksia kielisoittimista.

Tämä oli varmastikin ainoa mahdollisuuteni käyttää aputeknikkoa kiertueen aikana. Budjetit ovat tiukkoja, ja kyllähän homma hoituu minimimiehitykselläkin. Valoihin ja pyroihin voidaan toki satsata roppakaupalla rahaa, mutta asioihin, jotka eivät suoraan näy yleisölle, suhtaudutaan talouspuolella nihkeämmin. Tässä ei ole mitään väärää.

ONGELMA nuorten mukaan ottamisessa on pikemminkin teknikkojen asenteessa. Kokenut karju on itsetunnoltaan voimakas eikä halua antaa pienintäkään merkkiä heikkoudestaan saati opettaa töitään muille. ”Minä kyllä hoidan oman tonttini”, voisi lukea vaikka hänen T-paidassaan. Itse en näe asiaa näin. Näen, että ainoa keino jatkaa teknikkojen perinnettä eteenpäin on opettaa nuorempaa sukupolvea. Jos mahdollisuuksia vain on, mikään ei opeta heitä paremmin kuin päästä osaksi crewiä ja saada ottaa vastuuta. Tämä on monessa käsityössä pitkään toiminut tapa opettaa perinnettä eteenpäin.

Tiedän hoitavani homman maaliin tulevilla syksyn keikoilla, mutten aio olla maailman tolppana ja jatkaa kitarateknikon työtä lopun ikääni. Sukupolvenvaihdos tapahtuu luontevammin, kun sitä edesauttaa itse. 

Mitä opin keikalla osa 11 - Sähköt rapakon toisella puolella

Julkaistu 02.11.2017 

Minulta on kysytty useaan otteeseen, miten muusikon pitäisi valmistautua jenkkikeikkoja varten, sillä Yhdysvalloissa operoidaan eri sähköllä, eivätkä omat laitteemme toimi siellä sellaisinaan.

VALMISTAUDUIN arkikiireiden keskellä oman kiertueemme alkuun ja piirsin mielessäni suunnitelman siitä, miten kytkisin laitteistoni ensimmäisenä keikkapäivänä. Tuotantopäivää meille ei aikataulusyistä suotu, vaan kaiken tulisi tapahtua jet lagin riepottelemana ensimmäisen päivän soundcheckissä.

Osa kiertueella käyttämästämme laitteistosta oli varastoitu kohdemaahan, osan vuokraisimme ja osan rahdittaisimme Suomesta. Eri laitteiden sovittaminen yhteen onnistuu helposti, kunhan tietää sähköopin perusteet.

Euroopassa käytettävä jännite on 230 V ja taajuus 50 Hz. Amerikassa käytettävä jännite on 120 V ja taajuus 60 Hz. Hertsit voi unohtaa, sillä niillä ei ole käytännössä mitään väliä, ellei sitten soita yksikelaisilla mikeillä, jolloin niistä koituva hurina soi eri nuotissa.

Yksi asia, joka sen sijaan kannattaa pitää mielessä, on virrantarve. Kun jännite puoliintuu, virrantarve tuplaantuu. Tämän takia jenkkien kaiutinjohdot ovat valtavan paksuja. Sähkö liikkuu hitaammin, mutta suuremmalla potkulla. Tämä vaikuttaa myös sulakkeisiin. Täysin samanmerkkisen laitteen Jenkkeihin tehty versio toimii puolet isommalla sulakkeella kuin sen euroversio.

KITARASSA käyttämämme Shuren langaton järjestelmä toimii hakkurivirtalähteellä, eli sellaisella, mitä vaikkapa puhelimemme käyttävät. Vaihdoin virtalähteen päähän maadoittamattoman kaksipinnisen jenkkipistokkeen, koska alkuperäinenkin on kaksipinninen versio ilman maayhteyttä.

Pedaalilautoihin saa erilaisia virtalähteitä, joista joissain on valittavissa, ottavatko ne sisään Euroopan 230 voltin vai jenkkien 120 voltin jännitettä. Tämän kiertueen pedaalilaudoissa käytetään järeitä Voodoo Labin virtalähteitä, jotka ovat maakohtaisia. Koska bändi on keikkaillut Jenkeissä jo aikaisemmin, minulla oli jenkkivirtalähteet jo valmiina Suomessa.

Testasin näitä jo ennen kiertueettaa kotimaassa step down -muuntajalla, joka muuttaa kotimaan jännitteen jenkkisähköksi. Nimi tulee siitä, että pömpeli polkaisee jännitteen alaspäin. Vaihdoin virtalähteet ja asetin maadoitetun jenkkipistokkeen johtoviuhkan toiseen päähän Schukon tilalle. Näin laudat olivat valmiina jo ennen lähtöämme. Bändillä on Jenkeissa omat vahvistimet, joten ne eivät tarvitse mitään lisälaitteita tai johtoja. Ne kytketään suoraan seinään.

Vahvistimen ja kaapin välissä käyttämämme Radialin JDX:t sen sijaan toimivat vain valmistajan omilla, kuhunkin maahan tarkoitetuilla 15 Voltin virtalähteillä. Tilasin ennakkoon Suomen maahantuojalta muutaman jenkkivirtalähteen ja preppasin omalla pajalla niille identtiset alustat ja sähkönjaot, jollaisia olemme käyttäneet Euroopassakin. Asensin niihin täysin samat laitteet mutta jenkkivirtalähteillä, jotka pystyin myös ennakkotestaamaan step down -muuntajalla.

BASSOSSA toistin samat asiat. Pedaalilaudan virtalähteen vaihto, johtoviuhkan töpseliin adapteri ja lisälaitteisiin jenkkivirtalähteet jo kotimaassa. Myös tätä kokonaisuutta ajettiin jenkkivahvistimiin. Ainoa poikkeus oli aktiviinen muhkea DI-boksi, joka onnekseni vaati vain sulakepesän kääntämistä toisin päin niin, että sulakkeen ampeerimäärä tuplaantui.

KOSKETINSOITTIMIA meillä oli matkassa sen verran paljon, ettemme lähteneet muuntamaan niitä kohdemaan sähköihin. Niitä varten meillä oli Jenkeissä valmiina odottamassa step up ‑muuntaja, joka polkaisee sähköt ylöspäin, eli muuntaa jenkkisähkön eurosähköksi. Kytkimme koko kiipparikiskamme siihen ja siitä suoraan Amerikan valtakunnan verkkoon. Rumpumaailmassa olleet tilpehöörit, kuten klikin ja kuunteluvahvistimen, kytkimme kiippaririserin virransyöttöön, mistä ne linkittyivät samaan step up ‑muuntajaan. Näin koko backline oli kohdemaan sähköissä.

LOPPUJEN LOPUKSI tämä kaikki on todella helppoa ja loogista. Muistuttaisin kuitenkin muutamasta asiasta:

• Jenkkitöpseli ei ole yhtä helposti lukittuva kuin oma Schukomme, joten johtojen asettelulla ja muutamilla sähköteipin vetäisyillä adapterien ympärille voi olla suurikin merkitys keikan lopputulokseen. Jos töpseli luiskahtaa irti kesken vedon, keikka keskeytyy varmasti.

• Virrat kannattaa summata rigin päässä ensiksi yhteen jakoon ja kytkeä vasta sitten talon sähköihin. Euroopassa kyseessä voi olla viisi- tai kahdeksanpaikkainen Schuko. Jenkeistä löytyy halpoja strippejä tai quad-tyyppisiä bokseja, joissa on yleensä neljä töpseliä.

YLLÄTTÄVÄÄ KYLLÄ kamani eivät hurisseet eivätkä pätkineet, ja kaikki kuulosti osapuilleen normaalilta. Vältyin siis ennakkosuunnittelun myötä mahdolliselta katastrofilta, mutta epäilemättä joitain ongelmia on vielä tulossa.

Mitä opin keikalla osa 12 – Vaikein asia soittamisessa on…

Julkaistu 02.11.2017 

Olen keskustellut useiden kitaristien kanssa tästä samasta ongelmasta, jonka kanssa painin viimeksi eilen. Olimme soundcheckissä ennen kiertueen tärkeää toista keikkaa ja juttelimme Linden kanssa siitä, kuinka vaikeaa on soittaa välillä hiljaa ja välillä kovaa. Tarkoitan tällä nimenomaan soittajan kosketusta kieleen. Valoin Lindeen uskoa ja sanoin, että ”pystyt siihen kyllä, kun oikein yrität". Jos haluaa olla ammattilainen, on pakko pystyä.

KITARA ON DYNAAMINEN SOITIN. Ainakin, jos on miettinyt signaalitiensä oikein. Äänenmuodostus plektran ja kielen välisessä kosketuksessa on avainasemassa siinä, miten ääni tulee lopulta ulos kaiuttimista. Moni kokenut ja arvostettu kitaristi on myöntänyt minulle, että he pystyvät näppäilemään kieliä tarpeeksi hiljaa treenikämpällä, mutta keikan adrenaliini vie tämän tatsin mennessään. He soittavat liian kovaa, ja soundi menee tukkoon. Tiedän tämän kiusallisen hyvin, sillä tuskailin saman asian kanssa yli vuosikymmen takaperin, kun olin vielä itse aktiivimuusikko.

Soitin viimeiseksi jääneelle levylleni kotonani sohvalla istuen. Kytkin sähköbasson äänikorttiin ja siitä tietokoneeseen. Minulla oli stereomiksaus taustanauhoista, jonka kanssa miksasin basson kuulokkeisiini niin kovalle, että pääni olisi lähestulkoon räjähtänyt, jos en olisi pitänyt soittotatsiani kurissa. Tulokset olivat mainioita. Sain juuri haluamani kuulaan ja syttymisen rajamailla olevan soundin, jota olin aina tavoitellut. Keikalla jännitys tai puutteellinen monitorointi veivät tämän poikkeuksetta mennessään. Korvamonitorien kanssa tatsin säätely olisi voinut olla helpompaa, mutta eihän meillä moisia ollut. Ja vaikka olisikin ollut, keikan adrenaliini olisi silti ajanut minut soittamaan liian kovaa.

TÄLLÄ KIERTUEELLA Linden käytösä on soundi, joka on erittäin responsiivinen. Olen säätänyt kakkosvahvistimelle kulkevan signaalin noise gaten avulla niin, ettei se aukea, kunhan soiton dynamiikka pysyy lapasessa. Jos muusikko soittaa liian kovaa, gate aukeaa ja fuzzilla kyllästetty vahvistin soi rauhallisten näppäilyjen päälle.

Ykkösvahvistimelle menevää signaalia on jarrutettu polkimella, jonka tuloksena vahvistin elää voimakkaasti soittotatsin mukana. Todella rauhallisesti näppäiltynä se on äärimmäisen elävä ja rosoinen - koko ajan sen kuuloinen, että se voisi räjähtää millä hetkellä hyvänsä, mutta se pysyy kuitenkin aisoissa.

Moni suosikkilevyiltäni tuttu kitarasoundi on tehty juuri näin. Vahvistimessa on tilaa vaikka mille riippuen siitä, miten sitä plektralla käskee. Olen jopa ylpeä Linden eilisestä suorituksesta äärimmäisen paineen alla. Harva olisi pystynyt samaan. Hän eli täydellisesti dynamiikan ehdoilla kappaleiden mukaan. Kun hän vaihtoi kaulamikiltä tallamikille ja samanaikaisesti polkaisemalla poisti ”jarrun” ketjusta ja vielä käski soitinta painamalla voimakkaasti plektrakättä alaspäin tallan juuresta, soundi muuttui lujaksi, likaisesti ja tarkasti soivaksi möyryäväksi massaksi. Korvia hivelevää kuultavaa.

JOTKUT muusikot taitavat tämän. Mitä nuorempana sen oppii, sitä monipuolisemmaksi ilmaisu muuttuu. Kun olet yksin ja rauhassa, kokeile, miltä kitara ja efektisi kuulostavat, kun näppäilet kieliä hiljaa. Vertaa tulosta siihen, että näppäilisit niitä kovaa. Kun vielä vaihdat näppäilykohtaa kaulan tyvestä mikkien päälle ja sieltä tallan viereen, hallittavissasi on käsittämätömän laaja soundipaletti.

Yhdellä tatsilla ja yhdellä soundilla soittamiselle on aina aikansa ja paikkansa. Se ei kuitenkaan ole koko totuus.

Mitä opin keikalla osa 13 – Vaaran maku kuuluu livemusiikkiin

Julkaistu 02.11.2017 

Olen hionut koko viime viikon HIMin liverigiä ja pohtinut, miten saisin optimoitua kaikki sen osaset niin, että soundi palvelisi kaikilla vaadituilla tavoilla. Viimeisin askel tässä missiossa on kitarakamojen hallittu akustinen kierto eli feedback. Vaikka kierto on ollutkin hallussamme Euroopan backlinella, vasta muutaman keikan jälkeen sain jenkkibacklinenkin soimaan joka nuotilla juuri niin kuin olin toivonut.

Kun puhun kierrosta, en puhu nyt punk-keikkojen korvia repivästä vinkunasta, vaan mehukkaasta, harmonisesta mutta silti vaaran makua uhkuvasta ujelluksesta, joka tapahtuu juuri soittajan sitä halutessa ja eri taajuuksilla riippuen siitä, mitä kierron avulla halutaan tulkita.

PARHAIMMILLAAN yliohjatun sähkökitaran signaalitie on optimoitu niin, että kitaran mikki poimii kaiuttimesta takaisin sinne vahvistimen kautta vietyä soittoa, toistaa sitä uudelleen kitaran mikin kautta ja alkaa näin kierrättää soundia loputtomasti mikin ja kaiuttimen välillä, vaikka soittimella ei soittaisikaan mitään. Huomattavaa on, ettei tähän tarvita välttämättä kovia tehoja, vaan kierto on mahdollista saada aikaan hiljaisellakin äänenpaineella, kunhan järjestelmän kaikki osat ovat tarkkaan harkittuja.

Mikkien teho, niiden korkeus kieleen, langattoman ulostulotaso, johtojen kapasitanssiarvo (eli se, millä taajuusalueella kitaran mikki operoi), eri gain-asteiden tasot, wah-pedaalin Q-arvo, bufferien määrä, signaalin vienti takaisin vahvistimelle, vahvistimen säädöt, kaiutinjohdot ja lopuksi myös itse kaiutin vaikuttavat kaikki siihen, miten ja missä rekisterissä järjestelmä tuottaa halutunlaista kiertoa.

Hallitsematon, korkea vinkuna on osoitus puutteellisesta laitesuunnittelusta. Vuosikymmenten ajan yleisin syy tähän meluun olivat onnettoman halvat ja hutiloidusti käämityt kitaran mikit. Nykyään jopa halpojen kitaroiden mikit ovat kelvollisia, mutta johdot voivat olla heikkolaatuisia. Joskus puutteellista soittotekniikkaa on yritetty korjata annostelemalla vahvistimeen liikaa etuastegainia. Hevikitaristit ovat aina olleet mestareita joko sulkemaan nopeasti kitaransa volumen tai vaihtamaan mikkikytkimen kaulamikille (joka on siis ollut poissa päältä), tai polkaisemaan virittimensä päälle oikeassa kohdassa. Nämä kaikki ovat toimivia keinoja, mutta ne ovat vain hätäratkaisuja eivätkä poista todellista ongelmaa.

TÄRKEIN OIVALLUS kitaran oikeanlaisen kierron aikaansaamisessa piili siinä, että aloin ymmärtää sen syttymisen luonnetta. Soitettu nuotti tuottaa soittimessa aina yläsävelsarjoja, ja jos kaikki yläkielet ovat vapaina, kitara voi joko kiertää hallitsemattomasti tai ei lainkaan.

Kokeile soittaa eri nuotteja A- ja D-kieliltä ja anna niiden soida pitkään. Pidä oikean käden vapailla sormilla kiinni joko ylä-E- tai B-kielestä. Soittamastasi nuotista riippuen jommankumman kielen sammuttaminen tuo hienoja tuloksia ja muuttaa kierron harmonista suhdetta perusääneen.

Kierto ei myöskään synny aina toivotusti, jos seisoo poikittain kaapin edessä. Käännä kitaran kaulaa kaiuttimeen päin niin, että sen lapa osoittaa suoraan kaappiin. Tällöin pienikin vartalon asennon korjaus muuttaa sekä kierron voimakkuutta että taajuutta ja tuottaa korvia hiveleviä tuloksia. Kierto tapahtuu nyt kitaran mikkiin nähden pituussuunnassa eikä poikkisuunnassa. Sama pätee takaperin eli soittamalla hieman kylki edellä kaappiin päin.

Jos soundissasi on paljon gainia ja vaikkapa kovaa suhisevia säröpedaaleita, voit kytkeä ketjuusi kunnollisen noise suppressorin. Se haistaa, mikä kitaran mikeistä tulevasta informaatiosta on relevanttia ja mikä ei. Laitteen herkkyyttä voi säätää niin, että kitara kiertää hallitusti.

Nämäkään vinkit eivät aina riitä. Hallitun kierron voi saada aikaan, jos kitaristi soittaa kaiuttimen lähellä, mutta entä jos onkin kaukana kaapeista, tai mikä pahinta, lavalla ei ole kaappia lainkaan?

VIIME KESÄNÄ olin töissä muutamilla HIMin ulkoilmafestivaaleilla. Vaikka etäisyys kitarakaappeihin oli sama kuin sisätiloissa, en saanut kitaraa kiertämään soundcheckissä samoin kuin klubikeikoilla, sillä tila ja PA vaikuttavat myös suuresti siihen, miten kierto syntyy tai ei synny. Avoin ulkotila ei lyö soundia takaisin lavalle eikä huoneen heijastumista ole apua kierron luomisessa.

Tilanne tuskastutti minua, joten pyysin monitoriteknikkoamme avaamaan kitaraa lavan etureunan kulmamonitoreihin niin, että tietyissä kohdissa kitara saataisiin kiertämään hallitusti. Normaalisti kulmat olivat lavalla vain varajärjestelmänä, sillä koko bändi käytti korvamonitoreja. Ohjasimme kitaran omaan kanavaansa ja kokeilimme ekvalisoida sitä eri tavoin. Tämä toimi loistavasti, eikä satunnainen kulmasta huutanut kitara siellä täällä haitannut keikalla ketään.

ONGELMAT kitaran orgaanisuuden katoamisessa tuntuvat lisääntyvän sitä mukaa kuin muusikot siirtyvät enenevissä määrin käyttämään mallintavia laitteita. Muistan lukeneeni jo 90-luvun alussa, kuinka Slash oli sijoitellut pieniä kombovahvistimia ympäri lavaa niin, että hän sai soittimensa kiertämään, vaikka hän ei ollutkaan kaiuttimensa edessä. Väittäisin, että tämä teki suuren lisän muuten suhteellisen maltillisella särösoundilla soittaneen kitaristin ilmaisuun. Tätä kikkaa voi hyvin käyttää hyväkseen mallintavien soundien tukena, eikä kaiuttimen tarvitse olla kovinkaan kaksinen. Sen sijoittelu on tärkeämpää, eikä ole tavatonta, että kitaristille jopa teipataan lavalle kohta, jossa kitaraa käydään kierrättämässä.

Suurempi muutos piilee siinä, että nuoret muusikot ottavat jo lähtökohdakseen mallinnetun soundin. He eivät enää ajattele sähkökitaraa orgaanisena kokonaisuutena, jonka tulisi reagoida akustiikan peruslakeihin. Sähkökitara edustaa heille jotain aivan muuta. En halua olla jarruna kehitykselle, mutta sellainen soundi, joka ei kierrä vaikka kuinka yrittäisi, on mielestäni eloton, vaikka moderneja hevityylejä soittavat muusikot olisivatkin eri mieltä. Jos kitarassa ei ole luonnollista sustainia ja se sammuu heti pitkiksi tarkoitetuissa nuoteissa, mielestäni ei voida puhua rankasta kitarasoundista. Sellaisesta, jonka avulla oma sukupolveni kapinoi vanhempiaan vastaan. Sellaisesta, jota kuunnellessa tunsi olevansa elossa ja eli koko ajan jännityksessä miettien, mitäköhän seuraavaksi tapahtuu.

TIEDÄN, että olosuhteet tällä kiertueella tulevat muuttumaan päivittäin, mutta olen jo nyt monta askelta pidemmällä loppuun asti mietityn rigin suunnittelussa. Tulen vieläkin testaamaan päivittäin eri kiertopisteitä lavalla ja turvautumaan tarvittaessa kulmamonitorien apuun. Aina en tässä onnistu, enkä edes pahoita siitä mieltäni, sillä tiedän, että huomenna on uusi päivä. Lopettaakaan en aio, ennen kuin tilanne on täysin omassa hallinnassani. 

Mitä opin keikalla osa 14 – Onko basisteissa eroa?

Julkaistu 09.11.2017 

"Miksi tämän bändin basisti ei kuulosta yhtä hyvältä kuin meidän bändin? Teet töitä molemmille, joten miksi toisella on tuhti bassosoundi ja toisella ei?"

Olin sanaton. Tiesin kyllä vastauksen, mutten kehdannut sanoa sitä ääneen. Istuimme onnistuneen keikan jälkeen jatkoilla pramean hotellin meille varatussa loungessa. Takana oli onnistunut ilta, mutta tähän kysymykseen en voinut vastata, sillä se olisi pilannut tunnelman. Minulla oli vastaus huulillani jo tuolloin, ja se on pyörinyt mielessäni siitä asti.

ENSIMMÄINEN BASISTI soittaa heppoisen kevyellä bassolla, jossa on P-tyylinen mikki. Kaveri on taitava ja rauhallinen basisti, joka soittaa kieliä hiljaa näppäillen. Hän kytkee bassonsa bufferin kautta 2000-luvun alkupuolen vanhaan digitaaliseen multiefektiin, sitä kautta 70-luvun murolla olevaan putkivahvistimeen ja siitä keinokuorman kautta pöytään. DI-linja menee talon järjestelmään digitaalisen laitteen takapaneelista sen iänaikaisten A/D- ja D/A-muuntimien kautta. Efektejä käytetään vain mausteeksi.

TOINEN BASISTI soittaa tarkkaan valitulla P-basson kaulalla, joka on yhdistetty J-basson runkoon helsinkiläisellä eturivin soitinrakentajalla. Mikit ovat tehokkaita, ja molemmat ovat koko ajan päällä. Basso on painava, eikä soittajakaan ole kevyintä tekoa. Basso on B-vireessä, ja sen alin kieli on paksuudeltaan .135. Plekulla lyödään kovaa.

Tämä basisti syöttää signaalinsa kierrejohdolla basistin itsensä suunnittelemaan fuzziin ja siitä splitteriin. Ensimmäinen signaali syötetään fuzzin kautta vahvistimeen ja siitä emulaatioboksin kautta pöytään. Toinen signaali syötetään ensiksi DI-boksiin, ja siitä se linkitetään toiseen vahvistimeen, joka on ajettu hieman murolle. Kun tätä vahvistinta ajetaan yhdessä fuzz-vahvistimen kanssa, tulos on murskaava, mutta basson perusluonne kuitenkin säilyy. Varsinainen juju on kuitenkin vasta tulossa.

Edellä mainitun DI-boksin valinta oli pitkä prosessi. Olin läsnä studiosessiossa, jossa tämä jälkimmäinen basisti kokeili kolmea eri maailmanluokan DI-boksia, jotka kaikki olivat valtavia ja sisälsivät putkia ja muuta elektroniikkaa. Tämä harvinaisuus valittiin parhaaksi ja otettiin mukaan keikoille.

Kolmas käytössä oleva signaali kytketään DI-boksista suoraan talon järjestelmään, joten sen signaalitie on paljon lyhyempi kuin vahvistimien läpi kulkevan signaalin, joka joutuu kulkemaan kymmenien komponenttien ja kaiutinjohdon läpi. Tuloksena on pienoinen vaihevirhe. Tämä ratkaistaan asentamalla DI-boksin perään laite, joka hidastaa signaalin samaan vaiheeseen vahvistimista ja kaiuttimesta ulos tulevan signaalin kanssa. Olin paikalla, kun tämä boksi otettiin käyttöön, ja eron kuuli heti jo lavalla puhumattakaan siitä, miltä se kuulosti PA:n läpi. Kun tämän maailman parhaisiin kuuluvan DI-boksin siis yhdistää oikeassa vaiheessa olevaan kahteen erisoundiseen putkivahvistimeen, tulos on todella potkiva ja murea. Koko signaalitie on loppuun asti mietitty, ja siihen on käytetty paljon aikaa ja vaivaa.

TÄMÄ VASTAUS olisi ollut helppo lausua tuona iltana ääneen, mutta en tiedä, olisiko se tyydyttänyt kysyjää. Jos nämä kaksi basistia soittaisivat vierekkäin, ero olisi kuin yöllä ja päivällä.

Soittajia on monenlaisia ja kaikilla on paikkansa, mutta vaikka muusikko olisi kuinka taitava, loppusilaus tulee lopulta kuitenkin vain intohimosta ja vaivannäöstä omaa tekemistä kohtaan.

Mitä opin keikalla osa 15 – Tiedätkö mikä on paikkasi lavalla?

Julkaistu 01.12.2017 

Tiedätkö seuraavan lainalaisuuden? Ammatikseen keikkaileva bändi on aina sentilleen samassa paikassa lavalla, vaikka lavan koko vaihtelisi metritolkulla. Kitara- ja bassokamojen paikka suhteessa rumpuihin tai lavan etureunaan ei siis vaihdu lavan koon mukaan.

Monien on vaikea ymmärtää tätä. Tyyppiesimerkki tämän asian huomiotta jättämisestä on bändi, joka on tottunut soittamaan tiiviisti, mutta levittäytyy ylimääräisistä metreistä hurmioituneena festarikeikalla niin, ettei kukaan kuule toisistaan mitään ja soittajien välinen kommunikointi heikkenee ratkaisevasti. Ymmärrän toki, että moni keikkailee olosuhteissa, joissa joudutaan tekemään kompromisseja, jotta lavalle ylipäätään mahduttaisiin. Kun joskus kuitenkin käy niin onnellisesti, että lavan koko kasvaa, mihin vedetään raja?

KEIKKAPÄIVÄMME alkaa sillä, että bändin lavamanageri tulee mittanauhan kanssa lavalle ja etsii sen keskikohdan. Sitten hän mittaa lavan etureunasta neljä ja puoli metriä, ja siihen merkataan teipillä rumpuraiserin etureuna. Sen jälkeen mitataan raiserien leveys, niiden etäisyys kitara- ja bassokaappien reunaan ja lopuksi lavan takaosaan laitetaan merkki, joka näyttää raiserin takareunan. Seuraavaksi ihmetellään valomiehen kanssa, miten valorigi istuu suunnitelmaan. Onko lavan takaosassa tilaa kulkea? Mahtuvatko kaikki halutut valot lavalle? Jos homma näyttää mahdottomalta, tehdään päätös ja otetaan syvyydestä puoli metriä pois ja siirretään kaikkea paitsi valoja puoli metriä eteenpäin. Tärkeää on, ettei lavan ja soittajien suhdetta muuteta koskaan sivusuunnassa. Miksikö?

PERINTEINEN backline luo oikein sijoiteltuna bändin lavasoundin. Kitara- ja bassorigit soivat juuri oikealla voimakkuudella solistiin nähden, ja ne ovat juuri oikeassa kulmassa soittajiin. Jos stäkit olisivat leveämmällä vain siksi, koska tilaa riittää, koko bändin lavakuuntelu muuttuisi samalla ja se jouduttaisiin luomaan joka päivä uudelleen.

Jos paikat on päätetty ennalta, teknikot pystyvät kasaamaan laitteensa niille annetuille paikoille, vaikka raiserit olisivatkin lavan etureunassa ja ne siirrettäisiin oikealle paikalleen vasta päivän päätteeksi.

Kitarateknikolle on antoisaa kasata sama rigi päivästä toiseen ja tarkkailla sitä, miten se elää ja muuttuu paikan mukaan, kun hän tietää, että etäisyys suhteessa muihin instrumentteihin on kuitenkin aina sama. Huomasin kiertueen edetessä, että pienikin muutos kaappien kulmassa tai etäisyydessä lavan etureunan kulmamonitoreihin ja pedaalilautaan joko pelastaa tai pilaa sen, miten soittimen mikit reagoivat kaiuttimista tulevaan informaatioon.

Kävin toistuvasti kääntelemässä kaappien kulmaa kitaristi Lindeen nähden, kunnes puhuttiin vain senttien eroista. Lopulta mittasin etäisyyden kaapin etureunasta pedaalilaudan etureunaan jaloillani. Koon 46 kenkä mahtui yksitoista kertaa tähän väliin niin, että yhdestoista osui virittimelle. Nyt kitara soi ja kiersi juuri niin kuin olin toivonutkin. Jos ero oli kaksitoista tai kolmetoista jalan mittaa, kitara käyttäytyi lavan etuosassa täysin eri tavoin. Pienestä kiinni, tiedän.

KUN BÄNDISI on seuraavan kerran lavalla, jossa on mielestänne sopivasti tilaa ja jossa olette tyytyväisiä lavasoundiinne, mitatkaapa huviksenne etäisyydet toistenne välillä ja piirtäkää paperille sommitelma, josta tulee puhtaaksi kirjoitettuna lavakarttanne. Sen avulla pääsette samaan muodostelmaan päivästä toiseen. Mikä parasta, tämä toimii myös festivaalien kiireisissä vaihdoissa bändien väleissä. Jos olosuhteet sallivat, voitte käydä merkkaamassa lavan jo aikaisemmin päivällä muiden vaihtojen aikana, ja kun oma vuoronne koittaa, tiedätte suoraan, mihin stäkit ja raiserit asetetaan lavalla. Digitaalinen monitoritiskin tiedostonne palvelee teitä heti, ja kun keikka alkaa, kaikki ovat kuin kotonaan.

Jos keikkapaikkanne vaihtelevat rajusti päivästä toiseen, tehkää erilaisia skenaarioita ja kirjatkaa ylös, miten sopeudutte millekin lavalle. Kun sitä tilaa lopultakin on, älkää antako sen huijata teitä, vaan pysykää siinä maksimietäisyydessä, josta olette sopineet. Keikkailusta tulee tämän asian tiedostamisen myötä huomattavasti helpompaa. 

Mitä opin keikalla osa 16 – Kitarasoundit muutoksen kourissa

Julkaistu 04.12.2017

Kiertueiden ja festivaalien parhaita puolia on se, että niillä pääsee näkemään lähietäisyydeltä, miten muiden bändien kitaristit ja teknikot saavat soundinsa aikaan. Näin oli tälläkin kertaa.

Molemmat lämppärit luottivat mallintaviin laitteisiin ja ajoivat kitaransa suoraan pöytään. Koska soundcheck-ajat ovat lyhyemmät kuin illan pääesiintyjällä, tämä on usein järkevääkin. Pääesiintyjä ehtii hieromaan kitararigiään rauhassa ja optimoimaan laitteistonsa toiminnan.

Lentokeikoilla asiat ovat toisin jopa pääesiintyjälläkin. Vahvistimet vuokrataan paikallisesti, ja yleensä ne jättävät toivomisen varaa. Myönnän, että kaipaan tilannetta, jossa lentokeikat tehtäisiin aina mallintavilla vahvistimilla, niin että soundiin voisi luottaa, vaikka paikalliset olot olisivat kuinka hazardeja hyvänsä.

VENÄLÄISTEN JA ETELÄ-AMERIKKALAISTEN vuokravahvistimien kanssa tuskailu muistutti minua hedelmällisestä aamukahvikeskustelusta, jossa puimme Backline Rentalin Lauri Kosken kanssa läpi vaihtoehtoisia tapoja saada kitarasoundi yleisölle asti. Muitakin vaihtoehtoja tai niiden yhdistelmiä varmasti on, mutta nämä linjaukset olivat ne, jotka raapustin fläppitaulullemme aamuhämärän tunteina:

1. SUORAAN VAHVISTIMESTA KAIUTTIMEEN. Perinteisin tapa on se, mistä sähkökitara lähti liikkeelle: kitara joko suoraan tai pedaalien kautta vahvistimeen ja sieltä kaiuttimesta ulos. Jos keikkapaikka on pieni, tämä riittää. Muuten kaiuttimen eteen voi asentaa mikin ja vahvistaa sitä edelleen yleisölle.

2. MUOVIPLEKSI/ISO-KAAPPI. Koska mikittäminen on epätarkkaa ja vuodot voivat sekoittaa kokonaispakettia, alkuperäistä kuviota voidaan muuttaa niin, että vahvistimen ja kaiuttimen eteen laitetaan muovipleksi, tai vielä parempaa on, jos koko kaiutin saadaan laatikon sisään, jolloin puhutaan iso-kaapista (isolation).

3. EMULAATIOBOKSI. Nykyään yhä useampi laittaa vahvistimen ja kaiuttimen väliin boksin, joka emuloi kaiuttimen toimintaa. Näissä on poikkeuksetta XLR-lähtö, josta miksaaja ottaa kitarasignaalin talteen. Kaiuttimia ei siis tässä skenaariossa mikitetä, mutta muuten kattaus on perinteinen.

4. KEINOKUORMA. Jos muusikko haluaa hyötyä vahvistimen päätesäröstä, voidaan äänenvoimakkuutta hillitä keinokuormalla, joka asetetaan vahvistimen ja kaiuttimen väliin. Keinokuorman avulla vahvistinta voi soittaa hiljempaa, kitaran soundin saa kytkettyä suoraan miksaajalle ja toisin kuin emulaatioboksissa, kaiutinta ei välttämättä tarvita lainkaan.

5. PÄÄTE LAUDASSA. Viime aikoina on ollut nähtävissä, että pedaalilautaan laitetaan vahvistimen etuastetta simuloiva pedaali, josta signaali syötetään laudassa olevaan pieneen päätevahvistimeen ja siitä suoraan kaiuttimeen, ja siitä signaali mikitetään tai napataan välistä miksaajalle emulaatioboksilla. Parhaassa tapauksessa päätteessä olisi suora XLR-lähtö. On selvää, että tämä tapa tulee yleistymään, ja olen seurannut sen kehitystä mielenkiinnolla. Muusikon koko paketti eli varsinainen käyttöliittymä sijaitsee tällöin siis pedaalilaudassa.

6. MALLINTAVA VAHVISTIN. Toinen voimakkaasti yleistyvä tapa on soittaa kitaraa räkissä sijaitsevan mallintavan vahvistimen läpi, ja siinä voi olla mukana myös efektejä. Soittaja joko kontrolloi itse soundivaihtojaan erillisellä MIDI-ohjaimella, tai MIDI-käskyt syötetään suoraan laitteeseen lavalla sijaitsevasta tietokoneesta. Muusikolla voi olla kaiutin lavalla omaa kuunteluaan varten, mutta yhä useammin soundi tulee soittajalle vain korvamonitoreja pitkin. Lavalla kitarasta ei siis kuulu mitään.

7. ÄÄNIKORTIN KAUTTA TIETOKONEESEEN. Edellisestä askel eteenpäin on kytkeä kitara suoraan äänikortin kautta lavalla sijaitsevaan tietokoneeseen, jolloin kaikki soundit ja soundivaihdot tulevat suoraan koneelta. Tämän tavan olisi luullut yleistyvän nopeammin, mutta silti tätä näkee yllättävän harvoin, ja kitaristit tuntuvat luottavan yhä räkkihardwareen kuten kohdassa viisi.

8. DI-BOKSIN KAUTTA SUORAAN KONSOLIIN. Tulevaisuuden skenaario on, että kitara kytketään DI-boksiin ja siitä suoraan talon järjestelmään, jolloin kaikki soundit ja efektit tehdään digitaalisten mikserien omilla plugareilla. Välissä voi olla pedaalilauta, jos soittaja haluaa kontrolloida itse soundivaihtojaan, mutta kaikki vahvistinsoundit tulevat suoraan tiskistä. Näin ylimääräistä tietokonettakaan ei tarvita, vaan koko touhu nojaa samaan mikseriin.

TÄRKEINTÄ TOKI ON, että kitara ajaa asiansa siinä kontekstissa, missä sitä soitetaan. Jos kyseessä on kitaravetoinen classic rock -bändi, kaiuttimet lavalla ovat perusteltuja. Jos taas soitetaan suositun pop-artistin bändissä ja kitara on mukana vain tuomassa lisäsävyä ja rock-uskottavuutta, sen ääntä ei haluta lavalle sotkemaan asioita. Silloin miksaajan on helpompi laittaa se liki kuulumattomiin, kuten monet tuntuvatkin tekevän.

Jos taas soitat metallibändissä ja kitara halutaan selvästi esille ja toistumaan samanlaisena illasta toiseen, se on hyvä syöttää mallintavalla vahvistimella tarkasti ekvalisoituna suoraan linjaan, koska tällöin miksaajalla on eniten pelivaraa käytössään.

Katso siis peiliin ja kysy itseltäsi, mikä on soittimesi rooli bändissä, jossa soitat. Jos et tiedä sitä itse, kysy asiaa bändikaveriltasi tai bändin liideriltä. Viimeistään miksaaja osaa kertoa sinulle vastauksen. 

Mitä opin keikalla osa 17 – Unohda kitarakaupan myyjän puheet - kiertueella kaikki on toisin

Julkaistu 29.12.2017

Olen ollut nyt tien päällä HIMin kanssa yhtäjaksoisesti vähän yli seitsemän viikkoa. Viime päivinä olen pohtinut yhä kiihtyvään tahtiin sitä, kuinka erilaisina sähkökitara ja sen signaalitie näyttäytyvät kiertueella kuin ne ovat kotipajallani Kruununhaassa. Monet asiat, jotka ovat todella olennaisia soitinkaupassa, eivät paina täällä lainkaan.

Tunnen olevani etuoikeutettu, sillä saan työskennellä kitaralaitteiden parissa näin erilaisissa ympäristöissä. Nautin yhtä lailla bufferien kuuntelusta soittajien kanssa pajallani, pedaalilaudan suunnittelusta trumpetistin kanssa tai tietä nähneen järjestelmän päivittäisestä kasaamisesta jonkun eurooppalaisen jättihallin lavalle, josta se vain jälleen puretaan illan päätteeksi.

OLEN SELAILLUT pitkästä aikaa vanhoja muistiinpanojani. Löysin sieltä taannoisen näkemykseni kitaran signaalitiestä, josta olen sittemmin ammentanut paljon. Koska tästä on kulunut jo viitisen vuotta ja siinä välissä on ehtinyt tapahtua yhtä sun toista, koen tarpeelliseksi päivittää ajatuksiani kitaran signaalitien eri osista ja siitä, kuinka eri lailla niistä voidaan ajatella laitteiden käyttäjän roolista riippuen. Soittajia ja bändejä on toki hyvinkin monenlaisia, ja tämä selonteko pohjautuukin vain ja ainoastaan HIMIn syksyn 2017 kiertueeseen, joka saa päätöksensä uutenavuotena Helsingin Tavastia-klubilla.

PLEKTRA. Kiertueella on tärkeää, että plektroja on paljon ja että ne ovat oikeassa paikassa, kun keikka alkaa. Migelle laitan kolmesta neljään plektraa kaapin päälle, ja niistä hän käyttää yhtä tai kahta. Lindelle laitan kaappien ylärimaan 12 plektraa, joista jää yleensä jäljelle neljä. Linde soittaa plektralla muutaman biisin, kunnes sen reuna on niin kulunut, ettei se sytytä enää kielen yläsävelsarjoja halutulla tavalla.

Tilasin kiertueen toiselle keikalle Los Angelesiin lähetyksen Dunlopin plektroja, joita molemmat kielisoittajat käyttävät. Basisti oli aikoinaan soittanut hieman erilaisella plektralla, mutta hänkin siirtyi käyttämään näitä reunoiltaan muotoiltuja plektroja, jotka saavat kielen soimaan raikkaasti. Minkäänlaista puhetta plektrojen vaihtamisesta ei nyt enää ole, eikä ole ollut. Kun keikkaplektra on kertaalleen valittu, sillä mennään.

KIELET. Kiertueella on yhtä lailla tärkeää, että kieliä on riittävästi. Linde on käyttänyt ainakin viimeiset kymmenen vuotta Dunlopin .011-0.49 -paksuista settiä, eikä kysymykseen tule kuin yksi merkki. Migen kanssa olemme kokeilleet toistakin kielimerkkiä, mutta palasimme silti samaan vanhaan kielisettiin- ja merkkiin. En tiedä onko kyse tottumuksesta vai mistä, mutta helpoimmalla pääsin kun tilasin kielet samasta paikasta kuin plektratkin ja niin, että ne riittävät varmasti. Sinänsä kielissä ei ole mitään ihmeellistä. Amerikkalaisvalmisteisia nikkelipäällysteisiä teräskieliä, mutta kun sapluuna on löytynyt, ei sen muuttaminen kiertueella ole kenenkään instresseissä, sillä jatkumo ja tasaisuus ovat tien päällä valttia.

MIKIT. Olen vaihtanut jo vuosia sitten kaikkiin kitaroihin samat mikit. Tallassa on kuumat, keraamiset mikit ja kaulassa taas perinteikkäät humbuckerit. Basson elektroniikkaa on modifioitu niin, että molemmat mikit ovat yhden volumepotikan takana. Kokonaisuuden kannalta on äärimmäisen tärkeää, että kaikkien soittimien mikit ovat täysin samat. Kun teknikko antaa varakitaran kesken keikkaa, sen tulee kuulostaa täysin samalta kuin ykkössoitin. Minkäänlainen ero soittimien välillä ei ole toivottua. Tämä on suuri kontrasti verrattuna perinteiseen muusikkoon, joka ottaa keikoilleen mukaan erilaisia soittimia eri biiseihin. Täällä vaakakupissa painaa varakitaran identtisyys.

SOITTIMET. Jos kitarakaupassa naarmu on perustelu pyytää alennusta kitaran hinnasta tai kitara ei kelpaa enää ostajalle, täällä soittimia paiskotaan estoitta keikan lopuksi. Käytössämme on kaksi pääkitaraa ja varalla on vielä kolmas, joka toimii pääosin takahuonesoittimena. Olen vaihtanut kitaraan kolmiasentoisen mikkikytkimen jo kolmesti. Bassossa oli käytössä vastaavanlainen kytkin, mutta sen hajottua erään kiivaan keikan päätteeksi kolvasin kytkimen irti ja juotin mikit suoraan kiinni potentiometriin. Soittimissa on rajuja kolhuja, ja niitä säilytetään yön yli isossa kitaratelineessä kylmässä ja kosteassa ilman niiden omia laukkuja. Kaularaudat elävät, ja soittimien kasaan kursimisessa on aina oma hommansa seuraavaa päivää varten. Jos tätä vertaa kostuttimien kanssa vaalittuihin kotisoittimiin, joita soitetaan jälleenmyyntiarvo mielessä, ero on jälleen kerran kouriintuntuva.

SIGNAALIJOHTO. Mige haluaa soittaa vintage-tyylisellä kierrejohdolla. Olen kolvannut sen molempiin päihin kulmaliittimet, jotta sen liittimet eivät vahingoittuisi. Tämä kierrejohto on korkealaatuinen eikä se siis ole mukana sen takia, että sen korkea kapasitanssi söisi yläpäätä. Minulla on kitarateknikon pisteessäni vastaava johto siltä varalta, että tämä hajoaisi. Johdon soundilla ei ole tässä konseptissa juurikaan väliä, vaan pikemminkin sen ulkonäkö ratkaisee.

LANGATTOMAT. Linde käyttää modernia, Shuren digitaalista langatonta. Sen kanssa ei ole ollut mitään ongelmia. Molemmissa käytössä olevissa soittimissa on kulmaliittimillä varustetut kustomoidut johdot. Molemmissa kitaroissa on oma lähetin hihnaan kiinnitettynä, eli jos soittimen kanssa on ongelmia, koko paketti vaihdetaan kerralla.

Langattoman vastaanotin on kitarakaappien takana, ja sen lähtötasoa on tiputettu 12 desibeliä niin, että se vastaa kitarajohdosta tulevaa signaalia. Olen vaihdellut ulostuloa kiertueen mittaan muutamaankin kertaan mutta päätynyt aina palaamaan tähän samaan asetukseen. Vaikka molemmissa kitaroissa on samat mikit, en silti saa niitä kuulostamaan täysin samalta, joten olen tehnyt toisen soittimen "pakkiin" kolmen desibelin korostuksen. Sen kanssa soittimet käyttäytyvät kutakuinkin samalla lailla. Moni arpoo, syökö langaton soundia, ja olen kysynyt kitaristilta moneen kertaan, haluaisiko hän soittaa johdolla. Vastaus on aina ei. Hän pyörii lavalla sen verran, että johto menisi aina kierteelle ja olisi vain tiellä. Liikkuvuus lavalla on siis huomattavasti tärkeämpää kuin johdolla mahdollisesti saavutettava lisähyöty.

EFEKTIT. True bypass ei merkkaa tässä ympäristössä mitään. Jos se on tärkeä myyntiargumentti pedaalikauppiaalle, pedaalilautojen suunnittelija/kitarateknikko haluaa aina, että laudassa on mukana bufferi.

Sähkökitaran signaali tulee langattomasta suoraan noise suppressoriin, jossa on bufferi. Siitä se kulkee virittimeen, jossa on bufferi. Toiseen vahvistimeen syötetty signaali kiertää hieman pidemmän matkan, mutta sitä on vahvistamassa pari gain-pedaalia, jotka ovat koko ajan päällä. Soundi on siis moneen kertaan vahvistettu.

Bassopuolella soitin kytketään ensiksi virittimeen ja siitä fuzziin, joka on koko ajan päällä ja bufferoi jo täten signaalia.

Kun lopputulosta käy kuuntelemassa PA:sta päivän aikana, koko true bypass -debatti tuntuu täysin turhalta. Audiolaitteisto vaihtuu päivittäin, ja pahimmillaan kitara on salin takaosiin vain kaukaista middlerohinaa rumpujen kuminan keskellä.

SPLITTERIT JA LOOPPERIT. Signaali jaetaan kahtia molemmissa laudoissa niin, että se ohjataan kahteen eri vahvistimeen. Jako tehdään siis jo lähtöpäässä. Kitarapuolella mukana on myös katkaisin, joka on itse asiassa bypass-loopperi. Signaali syötetään ensiksi splitteriin, ja toinen signaali jatkaa matkaansa vahvistimeen. Toinen signaali ohjataan bypass-kytkimen läpi, ja sillä säännöstellään, pääseekö signaali ketjussa eteenpäin. Se toimii siis tavallaan vahvistinvaihtajana, vaikka tosiasiassa se vain katkaisee toisen signaaleista. Koska kanavanvaihtajaa ei ole käytössä, puhtaat kitarasoundit saadaan aikaan pedaalilla, joka tiputtaa signaalin tasoa niin, ettei se enää säröydy vahvistimen päässä. Tällä osastolla kriteerit ovat liki kaikkialla samat. Splittereissä tulee olla erotusmuuntaja, joka poistaa maalenkin. Sen pitää olla kestävä, eikä loopperin kytkimen toivota täälläkään naksuvan yhtään sen enempää kuin olohuoneessa.

PEDAALILAUDAT. Molemmilla soittajilla on käytössään pedaalilauta. Yksi päämotiiveistani kiertueelle lähtiessä oli seurata, miten suunnittelemani ja johdottamani laudat kestävät tien päällä. Kuljetus on suuressa roolissa, joten koitan vaalia niiden pakkausta rekkaan ja pitää ne aina vaakatasossa.

Alkukiertueesta edellä mainittu loopperi irtoili keikkojen lopussa. Se oli saanut sen verran osumaa, että teippien nystyrät olivat päässeet murtumaan. Vaihdoin siihen tuoreet teipit, ja nyt se on pysynyt esimerkillisesti paikallaan. Myöskin sen päälle kiinnittämäni isompi punainen Barefoot Buttons -kytkin on pysynyt paikallaan eivätkä sen kuusiokoloruuvit ole löystyneet kertaakaan. Pedaalilaudat näyttävät rajuilta, sillä ne keräävät paljon likaa, mutta koska valvon niiden toimintaa itse aamusta iltaan, en anna sen haitata minua.

VIRTALÄHTEET. Molemmissa laudoissa on ammattimainen Voodoo Labin virtalähde, jonka lähdöt on merkattu niin, että tiedän, mikä lähtö vie jännitettä millekin pedaalille. Ne ovat pölyisiä ja likaisia, mutta ne toimivat päivästä toiseen. Yhdysvalloissa käytimme 115 voltin sähkölle tarkoitettuja virtalähteitä, jotka kiinnitin samoille paikoille. Olen puhdistanut spraylla virtajohtoja ja niiden naarasliittimiä muutamaankin otteeseen. Kosteus jättää jälkeensä pieniä rohinoita, jotka voivat eskaloitua pätkimiseksi. Pienellä pintahuollolla virtalähteet pysyvät toiminnassa. Virran puhtaus ja häiriöttömyys ovat avainasemassa niin kiertueella kuin pedaalilautapajallakin, ja täysin samat lainalaisuudet pätevät molempiin - vain paras on kyllin hyvää.

JOHTOVIUHKAT. En ymmärrä, miksi kukaan käyttäisi pedaalilautaa ilman siihen integroitua johtoviuhkaa. Kiertueella mukanamme on ollut lämmittelybändi, jolle meidän pitää tyhjentää lava linjacheckimme jälkeen. Säilytän pedaalilautoja valtaosan päivästä kaappien takana casen päällä. Nostan ne lavan eteen vain lyhyeksi hetkeksi, kun olen varma siitä, ettei kukaan tule enää kytkemään mitään lavalle. Näin johtoviuhkani pysyy päällimmäisenä, ja lauta on helppo kantaa lavan eteen ja viedä sieltä pois. Riippuen siitä, mistä päin purku alkaa keikan päätteeksi, otan laudat heti pois lavan etureunasta, jottei kukaan paikallinen apukäsi jyräisi niiden yli. Tulen puhumaan tästä lähin vieläkin korostetummin johtoviuhkan ylivoimasta, sillä tämä kiertue ei olisi ollut mahdollinen ilman sitä, tai ainakin se olisi ollut itselleni äärimmäisen kivulias ja hankala.

ETUVAHVISTIMET. Kaikissa vahvistimissa on tuiki tavalliset etuasteputket. En edes muista, mitkä ne ovat. Olen niitä joskus vaihtanut, mutta ne ovat kaikki speksien mukaisia eikä niillä ole haettu soundeihin mitään erityistä. Miksikö näin?

Yhdysvalloissa käytössämme oli kuusi kitaravahvistinta ja Euroopassa toiset kuusi. Bassovahvistimia oli molemmissa lokaatioissa kolme. Tämä tekee yhteensä 18 putkivahvistinta. Jos alkaisin pohjata soundiamme etuasteputkiin, minun pitäisi vaihtaa jokaiseen vahvistimeen samanlaiset erikoisputket, eikä siinä ole mitään järkeä, sillä nämä saman merkkiset vahvistimet ovat jo lähtökohtaisesti keskenään hieman erilaisia. Tähän kuluisi tuhottomasti aikaa, ja sitten on vielä muutamat vuokralaitteistolla tehdyt keikat, jolloin vastassa voi olla minkä tasoista tavaraa hyvänsä. Saman etuasteputkiluokan sisällä eri putkien vaihtelu kuuluu koti- tai studio-oloihin. Kunhan ne eivät suhise liikaa tai ole liian mikrofonisia, niillä mennään, mitä vahvistimessa on kiinni.

PÄÄTEVAHVISTIMET. Mukanani on varaputkia siltä varalta, että jonkin vahvistimen pääteputket tulisivat tiensä päähän, mutta tällaisessa tuotannossa, missä valojen, äänen ja backlinen kytkemiseen ja testaamiseen on asetettu tarkat aikarajat, ei ole tarkoituksenmukaista alkaa availla vahvistimia. Tärkeää on, että mukana on toinen ja mielellään kolmaskin varavahvistin. Ja jos ne loppuvat, otetaan yhteyttä seuraavassa kaupungissa majailevaan huoltomieheen, joka huoltaa vahvistimen päivän aikana. Eräs konkariteknikko sanoi minulle aikoinaan: "Ei se, osaatko korjata vahvistimen, vaan se, että tiedät, mistä saa uuden." Tämä tuntui aikoinaan omituiselta, sillä oma taustani oli vahvistinhuollossa ja availin mielelläni vahvistimia keikoilla soundcheckin yhteydessä, mutta loppujen lopuksi se on aina jostain muusta pois - jos ei muusta, niin omasta lepoajasta, joka on muutenkin kortilla. Väsyneenä tekee muita virheitä, ja jos uppoutuu huoltamaan vahvistimia, voi unohtaa tehdä jotain oikeasti oleellista. Rutiinin pitää säilyä, ja mitä tasaisempia päivät ovat, sitä parempi on lopputulos.

Vahvistimien pääteputkien biasointi on kaikissa standardia eikä sillä ole haettu mitään ihmeellistä mojoa mukaan. Tämä johtuu pitkälti edellä mainituista syistä. Jos vahvistimia on koko kiertueella käytössä vajaat parikymmentä, olisi suotavaa, että ne ovat kaikki normaaleissa arvoissa. Soundin tekeminen pääteputkilla ei kuulu tähän hommaan, vaan tärkeintä on, että vahvistimet hoitavat perustehtävänsä kunnialla.

SIGNAALIN VIENTI KAIUTTIMEEN. Sekä kitarassa että bassossa signaali napataan talteen jo ennen kuin se menee kaiuttimiin asti. Vahvistimen perään on asetettu Radial JDX -boksi, jonka XLR-liittimestä signaali saadaan talon äänijärjestelmään. Siitä se jatkaa matkaansa kaiuttimiin, jotka ovat kitarapuolella myös mikitettyjä. Bassopuolella ei ole käytössä erillisiä mikkejä, vaan koko soundi tulee samojen Radialin kaiutinemulaattoriboksien läpi. Kaiutinjohdot on valittu tarkkaan. Haluan signaalin mahdollisimman korkealaatuisena talteen, joten käytän parhaita tietämiäni kaiutinjohtoja. Soundi on helppo mokata tässä vaiheessa, ja tieto siitä, että tähän osa-alueeseen on pistetty paljon paukkuja, tuo levollisuutta kitarateknikon arkeen. Radial JDX:t ovat erittäin käytettyjä keikoilla, ja moni miksaaja vannoo niiden nimeen. Silti muusikko ajattelee usein soundiaan vain perinteisenä vahvistin/kaappi-kokonaisuutena ja jättää signaalin viennin PA:han muiden huoleksi. Pahimmillaan joku leipääntynyt paikallinen teknikko mikittää kaapin paskasti, ja koko rakkaudella vaalitusta ja isolla rahalla hankitusta kitarasoundista ei jää yleisölle kuin muistot jäljelle.

KAIUTTIMET. Molemmilla puolilla lavaa soi yhtä aikaa kaksi vahvistinta, joten niiden oikea vaiheistus on tärkeässä roolissa. Toisella puolella vaihe on käännetty, toisella se on sama.

Ironista kyllä Yhdysvalloissa käytössämme olivat eri kaiuttimet kuin Euroopassa. Jenkkien Laney kitarakaapit olivat pienempiä, vaikka ne olivatkin malliltaan 4x12" -kokoisia. En ole koskaan pitänyt niiden soundista, vaikka teinkin niiden kanssa Jenkeissä kiertueet myös vuosina 2010 ja 2011. Laney toimitti joskus aikoinaan nämä kaapit, joten niillä on menty siitä asti.

Aivan kuten vahvistimetkin, elementit ovat ne, mitkä ovat. Kaappeja on kahdella mantereella yhteensä kaksitoista kappaletta eikä niiden elementtien vaihtelu tai hifistely ole tarkoituksenmukaista varsinkaan, kun mukaan mahtuu niitä kuuluisia lentokeikkoja, joilla vedetään sillä, mitä paikallinen vuokrafirma tarjoaa. Yleensä nämä ovat alan standardeja, eli Marshallin 1960-sarjaa, joiden kanssa tulisi pärjätä.

Kaiuttimet ovat se osa signaalitietä, joiden suhteen soundientusiastien ja kiertueen realiteetit poikkeavat eniten toistaan. Kaikki tietävät, että elementti vaikuttaa soundiin paljon, mutta sen varaan ei oikein voi rakentaa soundiaan. Oman järjestelmän pitää pelittää sen kanssa, mitä vastaan tulee. Mukanamme ovat toki nuo mainitsemani kaiutinemulaattoriboksit, joiden kautta signaali viedään miksaajalle, mutta koska kaksi kaiuttimista mikitetään, ämyreillä on kuitenkin olemassa oleva rooli kokonaisuuden kannalta.

PARASTA TÄSSÄ KAIKESSA on se, että kun palaan pedaalilautapajalleni tammikuun alussa, minulla on ensi käden tietoa siitä, miten luomuksemme kestävät tien rasituksia. Minun ei tarvitse tyytyä jostain kuulemiini uskomuksiin tai myytteihin. Tämä ei tee asenteestani yhtään nuivempaa, vaan uskon ymmärtäväni monien eri soittajien tarpeita entistä paremmin.

Joskus soundihifistely on erittäinkin perusteltua. Etenkin studiossa pätevät täysin eri lait kuin keikoilla. Joskus pitää vain vetää ja toivoa, että kamat kestävät. Tosiasia on kuitenkin se, että substanssiosaaminen pitää hankkia itse - välillä kaukaakin.

4.7.2017-29.12.2017 Kimmo Aroluoma (Päivitetty 29.5.2022)
Kirjoittaja on Custom Boardsin omistaja ja pitkän linjan kitararoudari.

Tämä blogisarja raportoi sattumuksia ja kokemuksia tien päältä vuoden 2017 The Rasmuksen festivaalikeikoilta ja HIMin jäähyväiskiertueelta. Tekstit julkaistiin alun perin aikavälillä 4.7.2017-29.12.2017 Backstage-blogissa.