Teemu Viinikainen löysi oman äänensä

September 01, 2017

Kaikkia taiteilijoita yhdistää yksi agenda – tarve löytää oma persoonallinen äänensä. Internetin globaalilla aikakaudella massasta erottuminen on yhä vaikeampaa. Ideat siirtyvät valonnopeudella mantereelta toiselle, ja on helppoa olla ajattelematta asioita itse ja kopioida tyylinsä sen sijaan joltain toiselta.

Muusikot lähestyvät omaa ilmaisuaan muun muassa äänten valinnan, fraseerauksen, teknisen osaamisen ja laitteiden tuntemuksen kautta. Kun soitto ei etene, voi laitteita tutkimalla päästä eteenpäin, ja kun soitto luistaa, hankitut laitteet tukevat tavoitetta eli omintakeista ilmaisua.

Teemu Viinikainen on hämmästyttänyt minua jo vuosia sillä, miten hän taitaa sekä soittamisen että laitteiston hienoudet. Hän näkee koko sähkökitaran signaaliketjun osana muusikkouttaan ja huoltaa sekä kasaa laitteistonsa itse. Teemun osaaminen laitepuolella on jo sen verran rautaista, että ihmettelen toisinaan, miten hänelle jää aikaa keskittyä soittamiseen. 

– Soundi inspiroi minua. Minulle tuli jossain vaiheessa kova sisäinen tarve löytää oma ääneni, joka erottaisi minut kaikista maailman muista kitaristeista. Olen etsinyt omaa soundiani harjoittelemalla soittamista niin, että kuulostaisin aina omalta itseltäni.

Teemu on tunnettu nimenomaan jazz-muusikkona, ja genren kitarasoundi-ihanne on ollut perinteisesti puhdas ja pehmeä. Teemu ei ole kuitenkaan jäänyt jumiin tähän konsensukseen, vaan hän soittaa usein pienellä säröllä.

– Haen säröllä pientä kompressiota, jonka myötä nyanssit laajenevat. Olennaista on se, että pääsen soitollani bändistä läpi. Olen tehnyt soundini suhteen paljon töitä ja pähkäillyt, miten erottua isomman massan keskellä.

Teemu kertoo, että jos hän soittaa puhtaalla soundilla, se toimii vain kokoonpanoissa, joissa ei ole pianoa, rumpuja tai jotain muuta soitinta, joka täyttää spektriä ja vie paljon tilaa taajuuskaistasta. Teemu pystyy mielestään soittamaan monipuolisemmin pienen särön kanssa. Hän käyttää Dunlopin Tortex-plektroja, jotka kuluessaan tuovat soundipalettiin hieman raapivaa atakkia, joka puolestaan stimuloi yläsävelsarjoja ja houkuttelee yläpäätä esiin kitarasta.

– Saan itseni särön kanssa paremmin kuuluville ja nyanssit mahdollisimman suuriksi. Kyseessä on yläsävelsarjojen ja kompression summa. Eli jos hipaisen plektralla kieliä, yläsävelsarjat käyttäytyvät eri lailla verrattuna siihen, että soittaisin kovaa plektralla. Särön tuomaa kompressiota tarvitaan nimenomaan tähän, sillä hallitsen kompression ja oikean käden tatsilla yläsävelsarjoja ja sitä, miten kitara erottuu bändin seasta.

KUVASIN HELMIKUUSSA 2014 sarjan videoita, joilla muusikot kertovat soundeistaan ja näyttävät, miten he lähestyvät kitaransoittoa. Teemusta kertova video osoittaa, että hän oli tullut kehittäneeksi jotain, mistä kitaristit puhuisivat vielä pitkään. Syntyi käsite viinikaissoundista, jossa kitaran nuottien ääntä pidennetään delay-pedaalin avulla niin, että se ei kuitenkaan sotke soolosoittoa.

– Huomasin, että minulla oli voimakas tarve saada soinnut jatkumaan pidempään ja tuottamaan modulaatiota taustalle, mutta kuitenkin niin, ettei se sotkisi melodiasoittoa. Halusin kontrolloida tätä lennosta. Kokeilin sitä ensiksi expressiopedaalin kanssa, mutta se katkaisi hännät, joten aihetta piti alkaa kehittelemään.

Teemu ratkaisi ongelman miksaamalla osan soundista puhtaana vahvistimelle ja ottamalla viive-efektin mukaan erillisellä volumepedaalilla, jolla sitä annosteltiin haluttuihin kohtiin.

– Koko idean alkusysäys juontaa 90-luvulta. Kitaramaikkani Mika Jankowsky totesi minulle, että ”olisipa siistiä, jos olisi kitaralle samanlainen sustainpedaali kuin pianolle”. Tämä jäi pyörimään mieleeni vuosikausiksi, Teemu muistelee hänelle nykyään niin tunnusomaisen soundin syntyhetkiä.

Teemu oli kokeillut ensimmäisen kerran ideaa vuonna 2005 kytkemällä volumepedaalin ja delaypedaalin Fender Super Reverb -vahvistimen normaalikanavaan ja jakamalla kuivan signaalin volumepedaalin tuner out –lähdöstä vahvistimen reverb-kanavaan. Tämä kytkentä tekee lähtökohtaisesti soundiin vaihevirheen, joten kokeilu ei ollut pitkäaikainen. Tärkeintä oli, että Teemu tiesi, että idea oli toteutettavissa.

Syyskuussa 2012 Teemulle syntyi idea käyttää mikserinä Lehlen Parallel-reititintä, jonka looppiin saa asennettua efektejä, joita säännöstellään signaalin sekaan volumepedaalillla.

Lehle Parallel sisältää vaiheenkääntömahdollisuuden ja hienosäädöt sen sisäisen loopin lähtö- ja tulotasoille, ja laitteen avulla Teemu otti ideansa kanssa huiman harppauksen eteenpäin. Käytännössä sapluuna on ollut sellaisenaan käytössä siitä lähtien. Vain efektit ovat vaihtuneet matkan varrella.

– Tämä tapa käyttää delayta rupesi tuntumaan osalta omaa soundia. Vasta paljon myöhemmin minusta rupesi tuntumaan, että ehkä tuossa kytkennässä on jotain omaperäistäkin.

Mieleisensä soittimen Teemu löysi seitsemän vuotta sitten. Tämä kitara on Gibson L4 vuodelta 1945. Soitin ja sen vanha DeArmondin mikki on Teemulle tärkeä kokonaisuus, jonka ympärille hän on lähtenyt rakentamaan omaa soittaja- ja soundi-identiteettiään.

Jos kitara ja efektit ovat Teemulle tärkeitä, ei vahvistinkaan ole mikä tahansa tusinapeli, vaan pitkän etsinnän ja hienosäätämisen tulos.

– Periaatteessa mun vahvistinihanne on aina ollut Fender Blackface -tyylinen vahvistin, se ei ole muuttunut vuosien varrella. Vahvistimet ovat vaihtuneet toisiin, mutta kyllä oma Deluxe Reverbini on selkeästi kaiken keskiössä, ja se toimii erinomaisesti paksukoppaisen jazz-kitaran kanssa.

VUONNA 2017 TEEMU VIINIKAISELLA ON OLLUT kaksi isoa projektia: hänen oma soololevynsä ja Verneri Pohjola Groupin kesäkuussa julkaistu levy, Pekka. Molemmat levyt äänitettiin alkuvuodesta, ja niiden sessiot osuivat hyvin lähelle toisiaan. Omaa soololevyään varten Teemu oli kuitenkin valmistautunut jo pitkään.

– Kuuntelin loppuvuodesta 2016 Jimi Hendrixin Band Of Gypsies -bändin Fillmoren ensimmäisen illan liveäänitystä läpi varmaan pari sataa kertaa. Halusin tehdä riffimusaa, ja hain omaan bändiini (Mikael Myrskog, Rhodes-sähköpiano/Moog ja Joonas Riippa, rummut) inspiraatiota. Halusin samankaltaisen bändikonseptin omalle levylleni.

Return of Robert Dickson -nimen saanut levy äänitettiin 16.–17. tammikuuta.

– Suurin osa levylle päätyneistä otoista on äänitetty jälkimmäisenä päivänä, jolloin vedimme biisit läpi pötkönä. Meillä oli hyvä ja rento tunnelma studiossa, sillä kaikki oli jo äänitetty kertaalleen riittävän hyvinä versioina.

Koko levy äänitettiin livenä sooloja myöten, ja tuplauksia levyllä on niin vähän, että Teemu muistaa ne ulkoa.

– ”Birdmanin” kertsissä (0:43) on pieni kitaratuplaus sen ylämelodiassa. Halusin melodiaa enemmän kuuluviin, joten tuplasin sen Wes Montgomery -tyyppisesti oktaaveilla, jotka panoroitiin levyllä sivuille.

– Aivan kappaleen ”III” lopussa (8:12) on toinen melodian tuplaus. Laitoin siihen vähän enemmän säröä, ja tuplaus on miksattu ihan mielettömän hiljaa toiseen reunaan. Siinä on iso delay-efekti, jolla halusin nostaa melodian paremmin kuuluville. Tuloksena on vähän pekkapohjolamaista uljasta sointia, jota halusin kappaleeseen.

KUN TEEMUN OMAN LEVYN äänitykset olivat purkissa, hän pystyi siirtymään ajatuksissaan eteenpäin ja keskittymään seuraavan session biiseihin. Teemulla oli kaksi viikkoa aikaa valmistautua Verneri Pohjolan levyyn, jolla hän tulkitsee legendaarisen basisti-isänsä Pekka Pohjolan kappaleita.

Levy äänitettiin 6.–8. helmikuuta Petrax-studiolla. Ihmettelen Teemulle, miten näinkin monipuolinen levy voidaan tehdä niin nopeasti ja miten Teemun oma soololevykin äänitettiin vain kahdessa päivässä. Tässä ei ole Teemun mukaan mitään ihmeellistä.

– Äänitimme Vernerin levyä kolme ja puoli päivää, joka on jopa aika paljon studioaikaa jazz-levylle.

Alun perin idea Pekka Pohjolan kappaleiden versioimisesta oli lähtenyt saksofonisti Jukka Perkolta. Hän pyysi Verneriä tekemään erikoisohjelman vuoden 2016 Viapori Jazzeille.

– Verneri koki, että aika on kypsä ja hän on valmis tekemään tän jutun. Hän pyysi minua kokoonpanoonsa, keikka meni hyvin, saimme hyviä arvosteluja, ja olimme kaikki innostuneita koko jutusta. Verneri rohkaistui keikasta sen verran, että hän halusi tehdä tästä bändistä aktiivisen yhtyeensä. Tätä kautta päädyin myös soittamaan levylle yhdessä Tuomo Prättälän (koskettimet), Mika Kallion (rummut) ja Antti Lötjösen (basso) kanssa.

– Se varmaan Vernerillä oli kantava idea, että luomme akustisen jazz-bändin, joka eroaa hänen isänsä selkeästi rokkaavasta ryhmästä. Eli vaikka Pekka-levy sisältääkin Pekka Pohjolan musiikkia, ei siinä ole juurikaan fuusiota tai rokkia.

Bändi treenasi ennen helmikuun 2017 levytyssessiota muutaman kerran ja hioi Viaporissa soitetun setin yksityiskohtia. Ylipäänsä he halusivat soittaa yhdessä niin, että kappaleet saataisiin kivutta purkkiin studiossa.

– Sovitimme biisejä niin, että viisihenkisestä bändistä osa on hiljaa ja osa soittaa. Saimme näin tuotua erilaisia tekstuureja biiseihin. Monesti jazzissa soittajat tykkäävät soittaa koko ajan, mutta pyrimme osaltamme siihen, että osaisimme myös olla soittamatta.

Teemun on vaikea nimetä yksittäisiä lempibiisejä tuolta levyltä, mutta myöntää kuitenkin, että ”kovimmat kiksit” hän saa ”Benjamin”-kappaleesta.

– ”Benjaminin” voisi mainita ihan vain puhtaasti sävellyksen ja onnistuneen uuden arrauksen vuoksi. Kitaran rooli on tuossa kappaleessa säestävä, mutta erityisesti kappaleen lopussa soitettava juhlava ja majesteettinen teema on upea ja koskettava soittaa.

– Kun soitimme sitä 9.6. Tavastialla setin viimeisenä biisinä, fiilikset olivat upeat, ja tuo keikka on varmaan yksi ikimuistoisimmista koskaan soittamistani.

– ”Madness Subsides” on toinen erityisesti mieleen jäänyt raita tuolta levyltä. Soitimme sitä Tuomo Prättälän kanssa pari ottoa, jotka olivat onnistuneita, mutta Verneri sanoi, että vaikka ne ovat hyviä, ne olivat hieman liian siistejä. Hän pyysi meitä vetämään vielä yhden oton rohkeasti, vaikka se menisi mönkään. Tuo otto sitten päätyi levylle.

– Mika soitti biisiin vielä rumpuintron, ja soitimme illan päätteeksi koko ryhmän voimin neljänkymmenenviiden minuutin elektronisen improjamin, jonka äänittäjä-tuottaja Mikko Raita ja Verneri editoivat ja yhdistivät aikaisemmin äänittämäämme ottoon. He tekivät upeita ratkaisuja, ja olin todella fiiliksissä, kun kuulin valmiin kappaleen ekaa kertaa.

– Käytännössä tuo kappale rakentuu suurimmaksi osaksi rhodes/kitara-duon varaan, joten siinä on tilaa ja dynaamista kaistaa tehdä variaatiota esimerkiksi huiluäänillä. Pääsin herkuttelemaan tuossa kappaleessa kunnolla kitaran erilaisilla sointiväreillä.

KITARISTI VALMISTAUTUI molempia studiosessiota varten kasaamalla itselleen uuden pedaalilaudan. Hän vaihtoi Lehlen reitittimen pikkulaudasta uuteen, isompaan pedaalilautaan, jossa Lehle integroituu laudan alle niin, että päälle mahtuu enemmän pedaaleita.

– Tiesin, että uusi pedaalilauta tulee käyttöön molemmille levyille ja että kun se on valmis, minun ei tarvitse muuttaa enää mitään. Pystyin kiinnittämään huomioni musiikkiin, ja koska kitara- ja vahvistinvalinnat olivat selkeitä, tiesin, etten tarvitse mitään muuta studioon mukaan ja saan oman ääneni kuuluviin molemmilla levyillä.

Pyydän Teemua avaamaan efektien käyttöään jo käsitellyn delayn lisäksi. Ei ole kovinkaan yllättävää, että kaksi tärkeintä efektiä ovat ne Fender-miehelle kaikkien perinteisemmät eli reverb ja tremolo.

– Catalinbread Topanga on laudassa siltä varalta, että joudun soittamaan vahvistimella, jossa ei ole itsessään jousikaikua. Tremolo on mukana hieman samalla ajatuksella. Tosin tykkään Source Audion Vertigo-tremolon ”bias tremolosta” vähän enemmän kuin Fender Deluxen omasta, joka on tehty photo cell ‑periaatteella ja on omaan makuuni vähän liian katkonainen.

Yksi efekti, johon Teemu on ihastunut, on Digitechin Whammy Ricochet. Hän asetti sen aluksi ”normaalille” signaalitielle kiinni, mutta se ei herättänyt hänessä inspiraatiota. Vasta kun hän kokeili laittaa sen osaksi Lehlen miksattavaa efektilenkkiä, jossa ovat signaalitiejärjestyksessä volumepedaali, delay, ja Ricochet, hän sai oivalluksen, miten pedaalia voisi käyttää. Nyt hän saa nostettua Ricochetin avulla delayta oktaavilla tai muulla intervallilla.

– Ensimmäinen ja viimeinen raita soololevylläni toimivat johdantona ja outrona. Siinä soitan soinnun ja Ricochet transponoi delayn toistot kvintillä ylös. Tällainen tapa käyttää Ricochetia oli minulle mieletön löytö.

– Huomasin Ricochet-pedaalin Jarmo Saaren laudassa, ja hänen soittamanaan se kuulosti uskomattoman hienolta. Olin alun perin vinkannut pedaalista Jarmolle, ja otin sen lopulta itsekin haltuun.

Blue Note -overdrivea Teemu pitää koko ajan päällä ja kontrolloi särön määrää soiton tatsilla ja kitaran volumella. Oktaavilaitetta hän käyttää Return of Robert Dickson -levyn kappaleessa ”Birdman” (kuuntele kappale artikkelin alussa löytyvästä linkistä) ja soittaa sillä bassokuviota Rhodes-soolon alla. Hän käyttää myös oktaavia ylöspäin, jolla saa aikaan syntetisaattorimaisen liidisaundin.

– Tykkään mielettömän paljon Foxrox Octronin kitara/basso-unisonosoundista, ja tämä on minulle yksi linkki Band Of Gypsies -levyyn ja sen triobändin soundiin.

TEEMU SÄVELTÄÄ usein kappaleensa loopperipedaalin avulla. Hän pistää loopperin käyntiin ja rupeaa tekemään kerroksia jonkin idean päälle. Omien sanojensa mukaan tämä on tapa, jolla hän pääsee eroon tyhjän paperin kammosta. Aina kun jotain uutta syntyy, hän äänittää loopperin sisällön kaikkine kerrostumineen talteen.

– Puhelimeni on täynnä improvisoituja biisin palasia – bassoideoita, harmoniaideoita ja niin edelleen. Säästän ne kuunneltavaksi myöhemmin, jos ne eivät heti resonoi minussa riittävän lujaa. Toisaalta jos saan aihiosta inspiraation, voin ruveta työstämään kappaletta heti. Koen, että improvisaatiossa ei ole mitään ihmeellistä. Asia kuin asia tulee luontevaksi, kun sitä tekee yli 30 vuotta. Rupeaahan se väkisinkin jollakin tavalla sujumaan.

1.9.2017 Kimmo Aroluoma (Kuvat: Pekka-sessio Mikko Raita. Teemun levyn sessio Ville Paasimaa. Kansi: Maarit Kytöharju.)
Kirjoittaja on Custom Boardsin omistaja ja pitkän linjan kitararoudari.