Yli sata vuotta vanha kiista jatkuu edelleen

April 16, 2014

Soittajat ovat kinastelleet kautta aikain siitä, miten kitaran kieli saadaan soimaan parhaiten. Syntyykö paras sointi plektralla vai käyttämällä sormien kynsiä osana äänen muodostusta? Vai syntyykö maaginen sointi jopa pelkällä sormen iholla?

Kun kitaran kieli napautetaan soimaan, syttyy perusäänen lisäksi soimaan useita eri kerrannaisia. Näitä ääniä kutsutaan yläsävelsarjoiksi. Mitä kirkkaampi kieli tai mitä kirkkaammalla materiaalilla kieltä näpäytetään, sen enemmän yläsävelsarjoja syntyy.

Pelkällä sormen iholla soittaminen ei herätä yläsävelsarjoja samalla tavalla kuin plektralla soitto. Samalla kitaran epävire peittyy herkemmin, koska vasta monta oktaavia korkeammat heijasteet paljastavat vireen epäpuhtaudet. Voisikin sanoa, että jos haluat soittimesi kuuluviin, näppäile kieltä sellaisella materiaalilla, joka herättää kielesi henkiin ja tuo sen soinnin bändin seasta esiin.

Tästä aiheesta on kirjoitettu aikoinaan kokonainen kirjakin, nimeltään El Dilema Del Sonido en la Guitarra (The dilemma of timbre on the guitar).

Kirjoittaja on kitaristi nimeltään Emilio Pujol. Hän on saanut oppinsa yhdeltä koko kitaran historian suurimmalta vaikuttajalta – espanjalaiselta Francisco Tarregalta (1852–1909)

1800-luvun loppu

Kitara oli ollut pimennossa edellisen sukupolven mestareiden jäljiltä. Muutaman vuosikymmenen tyhjiön jälkeen Francisco Tarrega herätti kitaran henkiin ensin Espanjassa, sitten koko Euroopassa. Hänen vaikutuksensa ulottui lopulta Amerikkoihin asti.

Tarrega sävelsi tuoretta musiikkia ja käänsi valtavan määrän aikansa huippusäveltäjien musiikkia kitaralle. Hän laajensi ratkaisevasti kitaran tuolloin suppeaa sävelaittaa. Yhtenä erittäin merkittävänä sävellyksenä voidaan pitää kappaletta Requerdos de la Alhambra, joka on klassisen kitaran nykyrepertuaarin ehdotonta eliittiä. Tarrega ei kappalettaan ehtinyt tallentaa, joten tämä äänitys on vuodelta 1927.

Kitaran heiveröinen sointi

Tarrega esiintyi soittimensa kanssa alituiseen ja yritti viedä kitaran kadulta konserttisaleihin. Ongelmana kitaran menestykselle oli sen vaisu ääni. Halvat sypressistä valmistetut, kadun miesten kitarat saivat äänensä kuuluviin vain rajatulle joukolle kiinnostuneita.

Tätä ratkomaan Tarrega sai apua maanmieheltään Antonio Torresilta, jota pidetään yleisesti koko vuosisadan tärkeimpänä kitaran valmistajana. Hän kehitti kitaran kannen rimoituksen, jolla soittimen ääntä saatiin voimistettua huomattavasti.

1900-luvun vaihde

Suurin ongelma oli kuitenkin vielä ratkaisematta. Kielet tehtiin tuohon aikaan suolesta, ja ne olivat erittäin heikkoja ja epävireisiä. Kitaran vastustajat jaksoivat vitsailla aina, että “kitaristit kuluttavat enemmän aikaa virittämiseen kuin soittamiseen”.

Suolikielien sointi on pehmeä ja sopi täydellisesti romantiikan ajan tulkintoihin. Niiden ongelma kuitenkin on, että ne kuluvat helposti loppuun. Etenkin bassokielten ulompi punos on todella haavoittuvainen. Jos sormessa on yhtään kynttä, se leikkaa helposti viiltoja herkkään kieleen ja tappaa sen soinnin. Kuitenkaan pelkällä sormen iholla soittaminen ei herätä kieltä samalla tavalla soimaan kuin kynnen ja sormen yhdistelmä.

Kielet olivat tuohon aikaan kalliita, eikä niitä ei myyty joka kadun kulmassa. Kiusaus pitää kynsiä lyhyinä oli kova, etenkin kiertueella, jossa oltiin tavarahankintojen suhteen oman onnensa nojassa. Kolikon kääntöpuolena oli, että lyhyillä kynsillä soittaessa kitaran sointi pehmeni, eikä ulottunut aina konserttisalin perukoille.

Kynsillä vai sormilla?

Tarrega oli mestari kaivamaan kitarasta eri sävyjä esiin. Mielenkiintoista kyllä, hän tulisi jäämään historian kirjoihin soittajana, joka soitti aktiiviurallaan kynsillään.

Tätä tapaa hän myös opetti oppilailleen, muun muassa Miguel Llobetille, joka aloitti Tarregan opissa vuonna 1892. Llobetista oli tuleva Tarregan tähtioppilas.

Toinen merkittävä oppilas oli Emilio Pujol, joka aloitti mestarin opissa vuonna 1902. Samoihin aikoihin Tarrega oli lopettelemassa konserttiuransa ja soitti vain pienille ihailijajoukoille Barcelonan asunnossaan. Hän oli sairastellut ja leikannut kyntensä lyhyiksi. Tätä tyyliä hän opetti nyt oppilailleen. Epäilemättä Tarrega oli vanhetessaan mieltynyt pelkän ihon ja suolikielen pehmeämpään sointiin.

Emilio Pujol ja muut Tarregan loppuaikojen oppilaat jatkoivat mestarin perinnettä. Francisco Tarrega itse poistui keskuudestamme vuonna 1909. Kysymys kuuluukin: Vaihtoiko hän tekniikkaansa sairauden takia? Vanhetessa ihmisen luusto heikkenee, ja näin kävi myös Tarregalle. Ehkä hänelle oli arkielämässään helpompi pitää kyntensä lyhyinä. Myöskin vanhemmiten nyansseille herkistyvä kuulo saattoi hyvinkin pitää enemmän sormenpäiden pehmeästä soinnista.

Tulevaisuuden kannalta tärkein nimi klassiselle kitaralle tulisi olemaan kuitenkin Andres Segovia. Ironista kyllä, hän ei koskaan tavannut suurta mestaria, vaikkakin hänen oppilaitaan kylläkin. Alla otetussa kuvassa poseeraavat Segovian lisäksi kolme Tarregan tunnetuinta oppilasta, eli Daniel Fortea, Miguel Llobet ja Emilio Pujol. He tulisivat olemaan 1900-luvun alun vaikutusvaltaisimmat kitaristit. 

Andres Segovia vie kitaran maailmalle

Tarregan tähtioppilas Miguel Llobet jatkoi mestarinsa perintöä ajalta, jolloin hän vielä käytti kynsiä soitossaan. Kyseisen perinnön hän siirsi eteenpäin Andres Segovialle, josta muodostui vähitellen aikansa ylivoimaisesti tunnetuin kitaristi. He tapasivat ensimmäisen kerran vuonna 1915. Tämä sessio vahvisti Segovian näkemystä siitä, että kynsien ja sormenpään yhdistelmällä soittaminen oli ainoa oikea tapa kitaran näppäilyyn. Vain tällä tavoin hän saisi kitarasta irti haluamansa sävykirjon ja sen sointi olisi riittävän voimakas.

Hän piti Tarregaa typeryksenä, koska tämä oli hylännyt kynsisoiton vanhoilla päivillään. Segovian tähtäimenä oli viedä kitara konserttisaleihin ympäri maailmaa. Hän halusi tehdä tämän myös huomattavasti laajemmin kuin Tarrega. Hän halusi aktivoida nykysäveltäjiä kirjoittamaan kitaralle ja tehdä kitarasta yhtä arvostetun soolosoittimen kuin piano ja viulu.

1940-luku ja nylonkielet

Segovia tiesi tuskallisen hyvin, että kitaran ääni oli heikko. Kuten muutkin, hän tuskaili usein suolikielten kanssa. Kuin taivaan lahjana Albert Augustine kehitti 1940-luvun puolivälissä nylonkielen. Tämä oli materiaaliltaan tarpeeksi kestävää kitaran kieleksi. Samalla poistettiin ehkä suurin este sen suhteen, että kitaraa voitaisiin pitää vakavasti otettavana soittimena.

Vaikka Segovia oli innoissaan kielten kestävyydestä ja niiden vireisyydestä, häntä haittasi alunperin niiden ohut “metallinen” sointi. Verrattuna suolikieliin ero onkin huomattava. 1950-luvun äänitykset paljastavat, että kitaran ääni muuttui täysin. Äänitystekniikka oli kohentunut samalla ja koska kitarasta saatiin nyt enemmän ääntä irti, oli sen taltioiminen myös helpompaa. Alla Segovian tulkinta Francisco Tarregan toisesta klassikkosävellyksestä Capricho Arabe vuodelta 1955.

Kielet kestivätkin nyt paremmin kynnen kontaktin kieleen. Segovia oli vapaa kehittämään soittotyyliään siihen suuntaan, että kitarasta saataisiin ulos mahdollisimman kauaskantoinen ääni. Kuten Tarregakin, hän konsultoi useita kitaraseppiä ja löysi pitkäaikaisen kodin saksalaiselta Hauserilta, jonka kitaralla Segovia soitti vuosikymmenet.

Nylonkielten, uuden kitaransa ja muokatun soittimensa turvin Segovia oli valmis valloittamaan epäilijöitä puolelleen ympäri maailmaa, ja konsertoimaan liki elämänsä loppuun asti. Segovia kuoli vuonna 1987 94-vuotiaana.

Klassinen kitara tänään

Klassinen kitara nojaa nykyään pitkälti Segovian meille jättämään perinteeseen. Nykykitaristit ovat jättäneet romantiikan ajan tulkinnat taakseen ja lähestyvät vanhoja sävellyksiä modernein keinoin. Soittimet ovat voimakkaasti projisoivia. Kielet valitaan useiden eri valmistajien seteistä, ja kynsiä hiotaan, lakataan ja paapotaan. Yksi esimerkki loistavista nykysoittajista on skotlantilainen David Russel, jonka Tarrega-tulkinta samasta kappaleesta on teknisesti moitteeton, mutta soinniltaan terävä ja täten omaan makuuni ehkä hieman hengetön.